Alistumisen etiikka

Professori Heikki Patomäki peilaa nelosdiplon Yhdysvaltojen yliopistoja käsittelevää artikkelia Korkeakoulustusta kaupan suomalaiseen todellisuuteen:

Alistumisen etiikka – eli kuinka helppoa onkaan päästä eroon tieteen vapaudesta ja yliopistojen itsehallinnollisuudesta

Heikki Patomäki*

Suomen perustuslaissa turvataan tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus sekä yliopistojen itsehallinto. Lahjoitusvaroin perustetun Turun yliopiston seinällä lukee edelleen ylväästi ”vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle”. Suomessa on vuosikymmeniä hyväksytty, että kaikille yhtäläinen julkisin varoin maksettu koulutus ja tutkimus on oikeudenmukaisen yhteiskunnan, demokratian ja kriittisen järjenkäytön edellytys.

Uusliberalisaation myötä myös Suomen yliopistot ovat muuttuneet perinpohjaisesti. Muutoksista huolimatta tähän asti koulutus on kuitenkin pysynyt vielä maksuttomana. Tieteen vapauden on taannut muun muassa professorien virkamiesasema, joka on suonut heille mahdollisuuden määrätä omat käytäntönsä ja mielipiteensä itse ilman pelkoa erottamisesta tai muista vakavista rangaistuksista (tosin varsinkin uusi palkkajärjestelmä on jo antanut esimiehille selvästi lisää valtaa palkita ja rangaista). Lisäksi monista yliopistoasioista päätetään edelleen vuonna 2007 kolmikantajärjestelmän mukaan demokraattisesti valituissa neuvostoissa.

Amerikan mallin matkiminen kuitenkin jatkuu. Seuraavaksi lakkautetaan yliopistojen asema valtion virastona. Yliopistoilla luodaan oikeushenkilöllisyys. Tätä on tehokkaasti markkinoitu uudistuksena, joka lisää yliopistojen ”autonomiaa”.

Totuus on jokseenkin päinvastainen. On helppo osoittaa, että uudistus tarkoittaa vapauden, itsehallinnollisuuden ja tasaveroisten koulutusmahdollisuuksien periaatteista luopumista.

Ensinnäkin uudistuksen yksi perusidea on kaupallistaa yliopistoja. Valtion virastojen kaupallista toimintaa on rajoitettu monin tavoin. Itsenäisinä oikeushenkilöinä yliopistot voidaan pakottaa – tai ne voivat itse innokkaasti syöksyä – koulutuksen ja tutkimuksen markkinoille. Kaikesta mitä yliopisto ”tuottaa” voidaan tästä eteenpäin tehdä kauppatavaraa.

Kuka maksaa eniten opetuksesta?

Yksi merkittävä askel kohti Amerikan mallia on alkaa periä maksuja koulutuksesta. Päätös lukukausimaksuista ulkomaisten opiskelijoiden osalta on jo käytännössä tehty. Valtiosihteeri Heljä Misukka opetusministeriöstä teki asian selväksi pitäessään puhetta korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen seminaarissa Kuopiossa elokuun 2007 lopussa:

"Yliopistoille ja ammattikorkeakouluille mahdollistetaan myös tutkintoon johtavan tilauskoulutuksen järjestäminen ja kokeiluluontoisesti lukukausimaksujen perimisoikeus määritellyissä maisteriohjelmissa. Tilauskoulutusta koskeva luonnos hallituksen esitykseksi on parhaillaan lausuntokierroksella ja tavoitteemme on, että lainsäädäntö astuisi voimaan jo ensi vuoden alussa. Jatkossa on panostettava enenevästi myös siihen, että saamme rekrytoitua Suomeen kansainvälisesti korkeatasoisia tutkijoita ja opettajia niin, että osaamisen kehittymisen myötä Suomen kiinnostavuus kansainvälisenä investointikohteena vahvistuu. Lisäksi vieraskielisten ja maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden opiskelumahdollisuuksia ja integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan on edistettävä eri keinoin."

Nämä ovat vasta ”kokeiluluontoisia” uudistuksia. Pysyväluonteisuus edellyttää yliopistojen oikeudellisen aseman muuttamista. Niinpä samassa puheessa todetaan myös:

"Hallitusohjelman mukaan yliopistojen taloudellista autonomia lisätään mahdollistamalla yliopistoista julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä tai yksityisoikeudellisia säätiöitä. Opetusministeriö on jo käynnistänyt yliopistolain ja muun keskeisen lainsäädännön uudistamisen yhdessä sidosryhmien kanssa. Tavoitteena saada esitys uudeksi yliopistolaiksi eduskunnan käsittelyyn keväällä 2009."

SITRAn raporteissa on jo jonkin aikaa esitetty lukukausimaksuja myös suomalaisille opiskelijoille. Kuitenkin Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio sai aikaan pienen myrskyn vesilasissa esittäessään samaa asiaa toukokuussa 2007. Helsingin Sanomat uutisoi 14.5.2007:

"Yliopistojen rahoituspohjan laajentaminen on Helsingin yliopiston kanslerin Kari Raivion mukaan välttämätöntä, koska julkisen talouden ennusteiden valossa nykyisen laajuista ja tarpeeksi laadukasta yliopistolaitosta ei voida ylläpitää valtion budjettirahoituksella ja julkisella tutkimusrahoituksella. Uusien rahoitusmuotojen arviointiin Raivio kaipaa ennakkoluulottomuutta mutta myös realistisuutta. Hän esittelee niitä Elinkeinoelämän valtuuskunnan analyysissa, joka aloittaa Evan uuden julkaisusarjan."

Yliopistot ovat nyt kilpaa rakentamassa uusia englanninkielisiä maisteriohjelmia voidakseen luoda tarjontaa kansainvälisille koulutusmarkkinoille. Myös Helsingin yliopiston keskushallinnon puolelta on kovat paineet rakentaa tarjontaa kansainvälisille koulutusmarkkinoille. Julkisessa keskustelussamme Helsingin uudella ylioppilastalolla syyskuussa 2007 kansleri Raivio totesi avoimesti, että uusissa maisteriohjelmissa kyse on nimenomaan koulutuksen kaupallistamisesta.

Useimmat uudet maisteriohjelmat ovat mielivaltaisia byrokraattisia luomuksia, joiden ainoa pointti on luoda jollekin mahdollisuus rahastaa jo nyt järjestettävistä luentokursseista ja seminaareista. Luodaan uusia ”paketteja” jo olemassa olevasta; rahaa saa vain hallinnolliseen koordinaatioon ja muuhun turhanpäiväiseen, ei itse opetukseen tai sisällön kehittämiseen. Opiskelijoiden ja hallinnon määrä opettajaa kohden tulee kaiken perusteella lisääntymään entisestään.

Raivio perusteli lukukausimaksuja myös ”sosiaalisella oikeudenmukaisuudella”. Raivion mukaan yliopisto-opiskelijoiden sosiaalinen tausta on erittäin vino ylempien sosiaaliluokkien hyväksi, ja sen vuoksi hänen mukaansa alemmat sosiaaliryhmät maksavat kohtuuttoman osuuden ylempien ryhmien lasten koulutuksesta hyviin ammatteihin.

Tämä on harhaanjohtava osatotuus. Ilmainen opiskelu, opintoraha ja valtion tukema opintolaina tasa-arvoistivat korkeakoulutusta merkittävästi 1970- ja 80-luvuilla. Tiedämme myös, että nyky-Amerikan malli johtaa eriarvoistumisen nopeaan syvenemiseen. Raivion versio ”sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta” siis vain pahentaa ongelmaa, ei suinkaan ratkaise sitä. Ylemmät sosiaaliluokat voidaan kyllä saada maksamaan koulutuksestaan itse, mutta samalla luodaan yksi uusi merkittävä mekanismi, joka syventää mahdollisuuksien eriarvoisuutta.

Kuka maksaa eniten tutkimuksesta?

Uusimman Yliopistolainen (8/2007) lehden numeron kannessa julistetaan: ”Tutkimus käy kaupaksi”. Sisäsivuilla todetaan, että

"[…] kun yritysyhteistyö onnistuu, kaikki voittavat. Tutkimus saa rahoitusta, tutkija tieteellisesti kiinnostavan aiheen ja rahoittaja hyödyllisiä tuloksia."

Psykologian professori Göte Nyman toppuuttelee kaltaisiani epäilijöitä neuvomalla tutkijoita pitämään puolensa. "Tutkijan on syytä olla sitkeä ja tuoda esiin näkemyksiään."

Uskomattoman naiivia! Hierarkkisten valtasuhteiden ongelma palautetaan kysymykseen yksilöiden lujatahtoisuudesta. Aidosti vapaan tieteen ja yliopistojen itsehallinnon perusta on juridinen ja institutionaalinen, koska ilman vankkaa institutionaalista perustaa käytännöt korruptoituvat nopeasti. Siksi vapauden ja itsehallinnon periaatteet – joiden uskon olevan ensiarvoisen tärkeitä myös demokratian ja kriittisen julkisuuden kannalta – on kirjattu Suomen perustuslakiin.

Mitään perustuslaista tai vapauden ja itsehallinnon ideaaleista piittaamatta poliitikot, korkeimmat virkamiehet ja yliopistojen johto ovat nyt kilvan myymässä yliopistoja eniten tarjoavalle. Samalla he ovat huomaamattaan rakentamassa uutta luokkayhteiskuntaa, jossa merkittävä osa väestöstä ulossuljetaan korkeamman koulutuksen piiristä.

Yliopistolaitoksen sisällä tapahtuu kerrostuminen: vain osa yliopistoista on enää oikeita yliopistoja, joissa opetus perustuu tutkimukseen, ja joissa opitaan tieteelliseen ajatteluun. Vapaan tieteen myötä menee myös kriittinen julkisuus, josta pian on jäljellä pelkkä muisto vain. Tätä on Amerikan mallin todellisuus.

Markkinoille meno ei suinkaan vähennä riippuvuutta valtiovarainministeriöstä. Suurin osa rahoituksesta tulee edelleen valtiolta ja tulosneuvottelut jatkuvat entiseen tapaan. Lopputulos on suorastaan nerokas yhdistelmä valtiollista alistamista ja markkinakuria.

Näissä olosuhteissa oikeushenkilöllisyys voi lisätä yliopistojen autonomiaa vain joidenkin itsensä pettäjien toiveunissa.

Samalla toisinajattelijoiden tulevaisuus näyttää yhä epävarmemmalta. Kun yliopistot erotetaan valtiosta niin professorit ja lehtorit menettävät asemansa virkamiehinä. Vuoden 2009 jälkeen heitä voidaan alkaa erottamaan ja rankaisemaan samalla tavalla kuin mikä tahansa yritys voi erottaa ja rankaista omia työntekijöitään.

Mikä uljas uusi maailma onkaan edessämme!

Alistumisen etiikka?

Kaikkein eniten minua ihmetyttää yliopistojen vapaaehtoinen alistuminen. Yliopisto ovat itse mukana rapauttamassa tieteen vapautta ja yliopistojen itsehallinnollisuutta. Johtava esimerkki on Helsingin yliopisto, jonka rehtorina toimii maailmankuulu filosofi Ilkka Niiniluoto. Nuorena opiskelijana luin 1980-luvulla hänen kirjojaan; hänen laillaan myös minä katson olevani kriittinen realisti, joskin muutamissa olennaisissa suhteissa eri merkityksessä.

Niiniluoto argumentoi kauniisti monissa artikkeleissaan ja kirjoissaan, että tieteen varsinainen arvo on totuus. Hän on myös korostanut tieteen itseisarvoista luonnetta ja tutkijoiden emotionaalista suhtautumista yhteiseen hyvään, totuuteen. Mikä sitten on nykyisen alistumisen ”etiikka”?

Miten esimerkiksi Niiniluoto voi pitää nykykehitystä – jonka toteuttamiseen hän rehtorina aktiivisesti osallistuu – yhteensopivana tieteenfilosofiansa kanssa? Eikö filosofia ole totuuden ja viisauden rakkautta? Miten hänen alistumisensa ja sopeutumisensa nykykehitykseen sopii yhteen kriittisen totuuden ihanteen kanssa?

Filosofian historiasta on helppo löytää monia esimerkkejä siitä, kuin totuuden ja viisauden rakastajat Platonista Heideggeriin ovat helposti kääntäneet oppinsa hierarkkisen vallan palvelukseen. Onko tästä kysymys myös Niiniluodon tapauksessa?

Yksi mahdollinen tulkinta on, että Niiniluodon versio tieteellisestä realismista on suhteellisen lähellä empirismiä siinä mielessä, että hän ymmärtää tieteen usein etsivän säännönmukaisuuksia, ja että hän on sitoutunut matemaattiseen logiikkaan pohjautuviin analyysimenetelmiin.

Kaikista päinvastaisista puheista huolimatta tämä tuntuisi sitovan Niiniluodon välineelliseen tieteenteoriaan – sellaiseen, joka alistaa tutkimuksen helposti vain teknologian välineeksi. Monet kriittiset teoreetikot ovat korostaneet, että tieteellis-teknisen järjen ja manipulaation kääntöpuolena ovat uudet sosiaalisen vallan ja kontrollin muodot. Onko tämä filosofi Niiniluodon alistumisen etiikan syvä ydin? Auttaako se ymmärtämään tapahtunutta kehitystä myös yleisemmin?

Vai onko kyse vain siitä monta kertaa kuullusta itse-oikeutuksesta, jonka mukaan jos emme itse osallistu huonoihin käytäntöihin niin muut tekevät sen joka tapauksessa ja saavat vielä enemmän tuhoa aikaan?

Niiniluoto johtaa Helsingin yliopistossa vuonna 2007 asetettua ”Yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen neuvottelukuntaa”, jossa on edustettuna ensisijaisesti elinkeinoelämän edustajia, ja jonka varsinaisena tehtävänä näyttäisi olevan vakuuttaa elinkeinoelämä siitä, että yliopisto on myötämielinen heidän ajatuksilleen ja intresseilleen – kunhan vain rahaa on tarjolla.

Sain lounaskeskustelussa ohimennen kuulla, että uuden neuvottelukunnan kokouksissa heitellään sellaisia raimosailasmaisia raikkaita uusia ajatuksia kuin että ”yliopisto täytyy tästä eteenpäin alistaa ulkopuolisen johtokunnan hallintaan ja samalla rehtorille pitää antaa diktaattorin valtuudet”.

Pyysin lounasseuralaiseltani lupaa julkistaa tuon kommentin. Hän soitti Niiniluodolle varmistaakseen, että neuvottelukunnan keskusteluja voidaan tällä tavalla julkistaa. Niiniluoto oli kuulemma suhtautunut ajatukseen ”erittäin nihkeästi” ja ystäväni johtopäätös oli, että on parempi olla laittamatta tällaisia julkisuuteen.

Toimin siis tässä ja nyt sekä Niiniluodon että ystäväni kehotusta vastaan. Filosofi Niiniluodolle haluaisin aivan erityisesti korostaa, että perusteluni on moraalinen. ”Luottamuksellisuudelle” eli salailemiselle ei nimittäin yleensä ole muuta perustelua kuin julkisuutta kestämätön toiminta tai sellaisen valmistelu. Oikeutettuja poikkeuksia julkisuuden vaatimukselle voi olla vain yksityisyyden suoja tai esimerkiksi diplomatian yhteydessä ihmisten suojelu välittömän väkivallan uhalta (tai rauhan edellytysten rakentaminen). Yliopistopolitiikassa tällaisia perusteluja ei ole.

Moraalin perusideana on, että pyritään katsomaan asioita myös muiden näkökulmasta ja toimimaan sellaisten sääntöjen ja periaatteiden mukaan, jotka ovat yleistettävissä. Filosofit Immanuel Kantista Jürgen Habermasiin ovat tienneet, että kumpikaan ehto ei voi toteutua, ellei järjenkäyttö ole julkista.

Kun alistumisen etiikkaan yhdistyy hallinnollinen salailu – eli järjenkäytön julkisuuden tuhoaminen – ollaan jo varsin syvällä suossa, josta on yhä vaikeampi nousta ylös.

Minä en kuitenkaan tätä kehitystä hyväksy. Tieteen vapaus, järjenkäytön julkisuus ja yliopistojen itsehallinto ovat arvoja, jotka eivät ole myytävinä.

Siksi annan epäluottamuslauseeni Helsingin yliopiston johdolle.

*

Heikki Patomäki on virkavapaalla Helsingin yliopiston Maailmanpolitiikan professorin tehtävistä ja työskentelee parhaillaan varttuneena tutkijana HY:n tutkijakollegiumissa. Patomäki on myös globalisaation ja globaalien instituutioiden innovaatioprofessori RMIT-yliopistossa Melbournessa. Hän on muun muassa NIGDin eli Network Institute for Global Democratisation -verkoston puheenjohtaja ja tutkimusjohtaja. Patomäen ladattavia julkaisuja löytyy täältä.