Perustuslaki: millaiset rajat ja mitkä tavoitteet EU:lle?

Kuten vuonna 1954 Ranskan parlamentissa kaatui ranskalainen aloite yhteisestä eurooppalaisesta puolustusyhteistyöstä, niin myös yhtä kunnianhimoinen aloite yhteisestä eurooppalaisesta perustuslaista kaatui ranskalaisten kansanäänestyksessä 2005. Lieneekö tapahtumilla muutakin yhteistä?

Michel Foucher*

Edellisessä tapauksessa kolme vuotta myöhemmin allekirjoitettiin Roomassa kaksi tärkeää sopimusta, Euroopan talousyhteisön (ETY) sekä Euroopan atomienergiayhteisön (Euratom) perustamissopimukset. Laukaiseekohan myös perustuslain kaatuminen uutta perustaa luovan institutionaalisen sopimuksen syntymisen siitä kolmen vuoden päästä?

Ranskan äänestyksen ”ei” sekä sitä seurannut Alankomaiden vastaava tulos oli Euroopan kehityksessä risteyskohta.

Berliinissä 25.3.2007 annettu julistus reagoi tähän keskittymällä juhlistamaan puolivuosisataisen kehityksen tosiasiallisia saavutuksia ja korosti yhteistä, uudistunutta arvopohjaa ja vältti raskaita, erimielisyyttä aiheuttavia aiheita, kuten laajentumista ja perustuslakia. Siinä kuitenkin määriteltiin seuraavaksi välietapiksi vuoden 2009 europarlamenttivaalit, joiden perustellaan muodostetaan seuraava komissio.

Ranskalaisten äänestäessä perustuslakia vastaan he eivät äänestäneet ehdotettuja institutionaalisia uudistuksia vastaan, vaan sopimuksessa esitettyjä taloudellisia linjauksia vastaan, jotka oli kirjattu sopimuksen kolmanteen osaan, sekä maantieteelliseen laajenemiseen liittyvää hallitsematonta kiirehdintää vastaan. Ranskassa niukalla enemmistöllä hyväksytyllä Maastrichtin sopimuksella (1992) oli luotu yhteinen valuutta ja vahvistettu yhdistyneen Saksan asema EU:n osana.

Vuonna 2005 geopoliittinen tilanne oli toinen. Ulkoisesti oli alkanut 10 uuden valtion jäsenyys vuodesta 2004, joka toki oli historiallisin syin perusteltavissa, mutta josta ei käyty lainkaan kunnollista poliittista keskustelua, päätöksenteko ilman julkista debattia sai aikaan sen vaikutelman, että tehtiin ”sanatonta historiaa”.

Unionin sisälle taas syntyi juopa Yhdysvaltojen päädyttyä voimakeinoihin Irakissa, ja se vaikutti perustuslain valmisteluun: yhtenä sivutavoitteena oli sovun löytyminen sotatoimien edessä eri kannoille joutuneiden jäsenmaiden välille.

Maailmanlaajuisesti taas havahduttiin viimein Kiinan (jo vuodesta 1978 alkanut) ja Intian (vuodesta 1991) uuteen asemaan maailmantalouden kentällä, jossa ne eivät ole tavallisia valtioita, vaan kokonaisia kehittyviä ”maailmoja”. Niillä on kilpailuetuina kompetenssi ja palkkataso, kunnianhimo sekä aivan yksinkertaisesti halu nousta köyhyydestä. Kilpailu ei tullutkaan enää tällä kertaa joiltakin yksittäisiltä alueilta kuten Singaporesta, Hongkongista tai Taiwanista, joilla väestön tuoma potentiaali on rajallinen.

Kysymyksessä on hyvinkin perustavanlaatuinen muutos, joka käynnistää uuden suuren aallon historian kiihtymiseen ja vaikuttaa saavutettuun tilaan Euroopan hyvinvointivaltioissa.

Ranskassa äänestäjät olivat huomanneet hyvin tämän kolmella tasolla tapahtuneen muutoksen, jolla on painava vaikutuksensa ja jonka vuoksi Eurooppa-projekti on uudistettava syvällisesti. Kuinka EU voisi vahvistaa paikkansa poliittisena toimijana hyväksymällä perustuksena esitetyn sopimuksen, kun tilanne on taloudellisesti ja geopoliittisesti epävarmuuden leimaama? (1)

Lisääntynyt sosiaalinen haavoittuvuus ja tunne, että taloudellisesta eristäytymisestä on tullut poliittinen aihe tekivät mahdolliseksi äänestää ”ei” sellaisen Euroopan kehittämiselle, joka esitettiin ääriliberaalin talouskehityksen valossa myös siksi, että puheissa kiellettiin pitkä historia ja geopoliittisen asema. Äänestäjät vastustivat myös rajoiltaan häilyvän, heterogeenisen poliittisen kokonaisuuden luomista, joka on täysin vastakkainen ranskalaisten käsitykselle kansallisvaltiosta, jonka poliittinen valta on selvästi ja tarkoin rajattu.

Alankomaissa, joka myös on ETA:n perustajajäsen ja yksi vapaakaupan suurista hyötyjistä, äänestäjien varauksellisuuteen liittyi pelko kansallisen identiteetin katoamisesta hallitsemattoman kasvun seurauksena, perinteisesti suvaitsevaisuudestaan tunnetun valtion kriisi suhteessa maahanmuuttajaväestöön ja itsemääräämisen merkkien vähentyminen jo sen vuoksi, että sopimuksen nimi olisi ollut perustuslaki.

Vaikka onkin totta että (toukokuussa) 18 valtiota on ratifioinut sopimuksen, niistä kaksi eli Espanja ja Luxemburg kansanäänestyksellä, seitsemän valtiota on pidättäytynyt kannasta puolesta tai vastaan. Näistä hiljaisena pysyvistä maista suurin osa on ollut Euroopan vapaakauppajärjestössä (EFTA), Portugalista Ruotsiin, mukaan lukien Irlanti, Iso Britannia ja Tanska, näiden lisäksi joukossa on Vaclav Klausin johtama Tšekin tasavalta.

Tšekki ei peitä pitävänsä parempana yksinkertaista ”Euroopan valtioiden organisaatiota” liian suurina pidettyjen valtaoikeuksin varustetun unionin sijaan. Puolan tapaus on erillinen, sitä leimaa eliittipuolueen itsehallintoa korostava populistinen pyrkimys, josta poiketen kasvava osa puolalaisista, mukaan lukien maanviljelijät, on kallistumassa unionin taakse.

Puolan erittäin edulliset ehdot sen liittyessä Nizzan sopimukseen ja hankala suhde sen naapurimaahan Saksaan leimaavat tilannetta. Tuleva amerikkalaisten ohjustorjunta-asemien perustaminen Tšekkeihin ja Puolaan riitauttaa näiden kahden suhteita muihin maihin, erityisesti Saksaan, joissa on eri näkemys siitä millainen strateginen suhde olisi sopiva suhteessa Venäjään. (3)

Lisäksi muidenkin maiden julkisessa keskustelussa esiintyy samoja kysymyksiä kuin niissä kahdessa jotka äänestivät ”ei”. Loppujen lopuksi, jos perustajavaltio ja Eurooppalaisen kehityksen innoittajamaa Ranska äänestää kuten äänesti, täytyy asiassa olla jotain mätää, kuuluu sekä Lissabonista että Haagista.

Monet poliittiset johtajat pitävät yhtä tärkeänä talouspolitiikan koordinaatiota euroalueella, taloudellisen epävarmuuden poistamiseksi tehtäviä toimenpiteitä, kansallisten identiteettien kunnioitusta – implikoiden pakoilun loppua ennen laajentumista – kuin institutionaalisia asioita.

Kartalle piirtyy kaksi vastakkaista näkemystä. Ensimmäisen mukaan unioni jatkaa toimintaansa vaikkakin minimissään. Tämä näkemys näyttää aliarvioivan institutionaaliset kysymykset ja suosivan yhteisesti aloitettuja hankkeita rajallisessa määrässä asioita. Se näkee EU:n vain yhtenä välietappina maailman globalisaatiokehityksessä ja toivovan, että eurooppaprojekti laajentuisi jatkuvasti. Tämä on jotakuinkin perustuslakikysymyksessä hiljaisena pitäytyneiden valtioiden positio.

Toisen näkemyksen mukaan EU on poliittinen yhteisö. Sen rajat tarkentuvat ja se tarvitsee pysyviä ja tehokkaita instituutioita, jotka pystyvät toimimaan luoden rajoituksia, luomaan solidaarisuutta jäsenvaltioiden välille ja olemaan ulkopoliittisesti aktiivisempia ja autonomisempia. Saksa ja Ranska, Espanja, Italia, Belgia ja Luxemburg ja turvallisuuskysymyksissä epäilemättä myös Puola edustavat tätä kantaa.

Tämä toinen ryhmä on kuitenkin erimielinen siitä miten pitäisi toimia jatkossa. Saksa pysyy uuden institutionaalisen sopimuksen kannalla aivan kuten sen federalistinen valtiomuoto antaa odottaakin, samoin kuin hajautetun vallan Espanja ja entisestään federalisoitunut Belgiakin ajaen kompetenssien selkeää jakoa.

Koska Saksan väkiluku antaa sille enemmän painoarvoa europarlamentin äänestyksissä (sillä on 99 edustajaa kun taas Ranskalla, Britannialla ja Italialla kullakin on 87) on sillä suuri merkitys kahdessa suurimmassa puolueessa eli sosiaalidemokraateissa (PSE) ja kristillisdemokraateissa (PPE).

Mikäli perustuslakisopimuksen asiat tulevat myöhemmin käsittelyyn sellaisenaan, europarlamentti päättää seuraavasta komission puheenjohtajasta näiden puolueiden johdolla 2009. Neuvoston osalta Saksa kasvattaisi huomattavasti painoarvoaan Nizzan sopimuksen 11 prosentista lähes prosenttiin. Ranskassa sitä vastoin asian suhteen kahtiajakautuneen mielipiteen yhteensovittaminen tulevaisuuden Euroopan rakentamisen tavoitteisiin ei johda institutionaalisten kysymysten priorisointiin.

Yksi ajatus syntyy ja saa kannatusta liberaaleilta belgialaisilta ja luxemburgilaisilta samoin kuin keskusta-vasemmistolaisilta (Italia) tai sosiaalidemokraateilta (Ranska), nimittäin euroalueen hallitusten sitoutuminen tiiviimpään yhteistyöhön taloutta ja kasvua tukevia toimintoja koskevaan politiikkaan.

Eurooppalaisen talouden ”hallinnoinnin” taikasanojen sijaan kyse olisi konkreettisista yhteisistä päätöksistä euroalueen 13 maan valtiovarainministerien ja Euroopan keskuspankin (EKP) kesken koskien ”harmaata aluetta” muutospolitiikassa erityisesti aasialaisten valuuttojen suhteen. Päämääränä olisi myös harmonisoida alueen veropolitiikkaa ja miksipä ei jopa euroalueen talousministerin nimittäminen, samoin kuin perustuslakiluonnoksessa oli kaavailtu ulkoasioille omaa ministeriä.

Vihdoin myönnetään, että yhteisen politiikan pitää uudistua ja laajentua: maatalouspolitiikan tulee painottua ekologisempaan suuntaan; energiaturvallisuuteen tarvitaan yhteinen strategia – koska itsenäisyyden illuusiota ei voida saavuttaa.

Tarvitaan lisää tukea tutkijoiden, opiskelijoiden ja harjoittelijoiden liikkuvuuteen sekä tutkimusohjelmien lisäämiseen; ”kiertävän” hallinnon luomista maahanmuuttoasioihin, jolloin tuettaisiin pikemminkin liikkuvuutta kuin pysyvästi tiettyyn maahan muuttamista ja tasattaisiin eri maiden maahanmuuttajavirtoja.

Kaikkea tätä ei saavuteta uudella perustuslailla vaan kunnollisella debatilla, joka ei enää vieroksuisi tarttumasta erimielisyyksiin tai eroihin jäsenmaiden ja poliittisten tai ay-liikkeiden välillä. Todellisuudessa vuodesta 2005 alkaen tätä keskustelua ei ole käyty laajentuneen EU:n virallisissa kokouksissa, jotka ovat entistä lyhyempiä (Euroopan neuvoston lokakuussa 2006 pidetty kokous oli 2,5 tuntia), eivätkä maiden edustajat käytä puheenvuoroja kuin ennakkoon esityslistaan merkityissä, kansallisten näkemysten asioissa.

Pystyykö Saksa puheenjohtajuuskaudellaan neuvottelemaan kaikkien 26 muun jäsenmaan kanssa perussovun ja selkeän aikataulun kesäkuussa 2007 pidettävään huippukokoukseen mennessä?

Maiden näkemykset tuntuvat lähentyneen, ja siten uusi ratifiointi ei ole kaukana. Alkuperäinen luonnos toimii lähtökohtana, jopa Puolalle ja europarlamentti vetoaa perusoikeusjulistuksen (sopimuksen osa II) säilyttämisen puolesta ja esittää, että nämä tärkeät teemat lisätään sopimukseen: sosiaalinen ulottuvuus, ilmasto, euroalue, energiaturvallisuus.

On selvästi nähtävissä, että Euroopan kehittäminen on tarpeen myös taloudellisia sosiaalisia kysymyksiä laajemmalla alueella. Mannertasolla nyt 50 ensimmäisen vuoden jälkeen olisi sopiva aika ottaa huomioon myös koko maapallon laajuinen kehitys, koska se vaikuttaa myös eurooppalaisten elämään.

Tässä uudessa tilanteessa, joka ei ole samanlainen kuin 1957, on välttämätöntä julkisen keskustelun ja muodollisten kehitysehdotusten kautta määritellä tarkasti mitä ovat ”Euroopan päämäärät”.

Käsite esiintyy vain kaksi kertaa Euroopan strategiaa koskevassa dokumentissa, jonka Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspoliittinen edustaja Javier Solana esitteli joulukuussa 2003 liittyen EU:n läheisyydessä olevien alueiden ”hallintaan”. Komission vuosiraportista käsitettä ei löydy lainkaan, ei edes osiosta, jossa puhutaan EU:sta kansainvälisenä partnerina.

Tämä vaitonaisuus, tai vastahankaisuus, johtuu luultavasti siitä, että Euroopan strategiset tarpeet on alunperin hoidettu amerikkalaisen liittolaisen avulla Pohjois-Atlantin liiton (NATO) kautta.

On kuitenkin toiveajattelua, että voitaisiin säilyttää hyvinvointivaltio ja eurooppalainen elämäntapa (”artleben” Angela Merkelin sanoin) jos jäsenmaat eivät saa itsenäisesti aikaiseksi yhteistä maailmankuvaa punniten kehitystään sivistyneesti ja solidaarisesti.

Monikeskisessä maailmassa, jossa useiden suurvaltojen olemassaolo ei takaa niiden keskinäistä yhteistyötä, ja jossa länsimailla ei enää ole mahdollisuutta sanella kansainvälistä toimintaa kuten se on tehnyt 1700-luvun lopulta alkaen, on Euroopan etu vaalia monenvälisiä suhteita sen omaan puolivuosisataiseen kokemukseen ja sen laillisuuden takaavaan yhteiseen päätöksentekoon perustuen. Tämä ei koske ainoastaan kaupallisia neuvotteluja, vaan myös muita alueita kuten kestävää kehitystä ja sääntelyä, joissa EU:n tulisi olla etulinjassa.

Vaikkakin 50-vuotisen taipaleen jälkeen kenen tahansa on helppo käydä läpi ajallista kehitystä, on maantieteellisen kokonaisuuden suhteen vaikea tehdä yhteenvetoa. Historia tunnetaan paremmin epävarmasta maantieteestä. Ja lisäksi on muita Euroopan maita, joiden yksittäistä historiaa ei tunneta. Kuinka voitaisiin teeskennellä yhtenäisyyttä ja sopua, kun muiden historia on meille tuntematon?

Tarvittiinhan lähes 60 vuotta – ja Ranskan presidentin sekä Saksan liittokanslerin henkilökohtaiset aloitteet – ennen kuin ensimmäinen ranskalais-saksalainen historian käsikirja saatiin aikaiseksi, ja jonka tuottaminen ei muuten aiheuttanut merkittäviä tulkintaeroja kahden maan historioitsijoille (lukuun ottamatta Yhdysvaltojen vastavuoroisen arvostuksen suhteen, joka nähtiin saksalaisittain myönteisempänä).

Kannattaa muistaa, että yli puolella EU-maista ei ole suurlähetystöjä kaikissa muissa jäsenmaissa. Koska maailmaa leimaa edustuksellisuuden ylikorostuminen, kuinka voidaan ajatella kansalaisten ottavan omakseen demokraattisen päämäärän, josta he eivät tunne yksittäisten maiden historiaa ja jonka maantieteellisiä rajoja on vaikea hahmottaa koska niiden häilyvyyden vuoksi asia pysyy tabuna?

Tässä vielä yksi syy lukuisten muiden lisäksi käsitellä vakavasti kysymystä ”rajoista”, joka eri politiikkojen seurauksena on lykkääntynyt (tai tullut käsitellyksi kulttuurisena kysymyksenä).

Ainoa taho, joilla tuntuu olevan selvä strateginen näkemys EU:n äärirajoista on yhdysvaltojen hallinto toisensa jälkeen: Washingtonista katsottuna EU:n tulisi saada rajojensa sisälle kaikki 46 Euroopan neuvoston – ainoa yksikkö, joka on määritellyt rajansa 1995 –jäsenmaata lukuun ottamatta yhtä, eli Venäjää.

Tästä näkökulmasta EU muodostaa poliittis-strategisen kokonaisuuden, eli NATOn hallinnollisen ja taloudellisen osan – NATO:n laajentuessa samalla. Tämä suuntaus noudattaa oikeastaan Yhdysvaltojen pyrkimystä tehdä vaarattomammaksi Venäjä, joka on osoittautunut Ukrainan, Moldavian ja eteläisen Kaukasian maissa arvaamattomaksi.

Toisenlainen geopoliittinen skenaario, joka sopii yksittäisiin eurooppalaisiin pyrkimyksiin, liittyy yhteiskunnallis-historiallisen ”Euroopan” ja institutionalisoituneen Euroopan jatkuvan sekoittumisen lopettamiseen puheissa ja representaatioissa.

EU on demokraattisten valtioiden vapaaehtoinen liitto, jolla on ollut täysi oikeus määrätä rajoistaan, myös väliaikaisesti, kymmeneksi tai kahdeksi kymmeneksi vuodeksi. Rajojen vakiintuminen pitäisi yhdistää tehokkaampaan strategiaan lähimaiden suhteiden tiivistämiseksi erityisesti liikkuvuuden ja koulutuksen kautta, liittymisen lähtökohdaksi sopii kaikki tai ei mitään.

Tässä ajatuskulussa on kaksi ongelmaa: yhä geopoliittisesti pirstoutuneella läntisellä Balkanilla ei mahdollisuus Unioniin liittymiseen korvaa kansallis-valtiollisen kehityksen puutteisiin ja välttämätöntä rajasopua vielä kovin hauraissa valtioissa. Eikö kuitenkin ennen kuin voi olla jäsenvaltio tulisi olla valtio siinä määrin, että on solminut tavanomaiset suhteet naapureidensa kanssa?

Turkin kanssa neuvottelut jatkuvat, se on tosiasia. Tärkein syy neuvottelujen jatkumiselle on molemminpuolinen pelko toisen osapuolen menettämisestä. Nykyisellään on realistista kiinnittää huomio yhteen suureen poliittiseen kaksijakoisuuteen: neuvotteluja Brysselissä käy hallituspuolue islamilais-konservatiivinen AKP, voidakseen osaltaan pienentää sotilaallista valtaa, joka puolestaan takaa muslimiyhteiskunnassa vallitsevan eron valtion ja kirkon välillä, millä taas perustellaan Turkin kelpoisuutta jäseneksi.

On siis viisasta antaa keskustelujen jatkua, ilman ylimääräistä dramatiikkaa tai aloitteellisuutta. Tien päässä Turkin tulee sitten päättää suostuuko se niihin suuriin muutoksiin itsehallinnossa, joita EU-jäsenyys edellyttää.

Mikäli EU:n rajat selkeytetään ja ne määritellään suhteessa mantereeseen ja Välimeren rantoihin, mikäli tämän eurooppalaisen yhteisön päämäärät pohditaan uudelleen ja tarkennetaan tässä maailmassa joka on mikä on, mikäli vaihtoehdot ja valinnat talous- ja ulkopolitiikan aloilla tulevat selvästi ilmaistuiksi johdon puolelta (minkä tulisi olla ensimmäinen tavoite) ja keskustelujen tulisi olla käyty 2009 mennessä, silloin eurooppalaiset, ja varsinkin ranskalaiset, voisivat jälleen kokea olevansa poliittisesti merkittävässä asemassa tässä yhteisessä geopoliittisessa projektissa.

1. Lontoon aloitteesta Euroopan vapaakauppajärjestö (EFTA) perustettiin Tukholman sopimuksella 20.11.1959 vastavoimaksi kahta vuotta aiemmin perustetulle Euroopan talousyhteisölle (ETY). Sen jäsenistä kuusi liittyi vaiheittain ETY:öön (josta tuli EU 1993). Iso Britannia ja Tanska vuonna 1973, Portugal 1986, Itävalta, Ruotsi ja Suomi 1995. Euroopan vapaakauppajärjestössä on enää neljä jäsenmaata: Islanti, Liechtenstein, Norja ja Sveitsi.
2. Nykyisin voimassa olevan Nizzan sopimuksen mukaan Espanjalla ja Puolalla on 27 ääntä Euroopan neuvoston äänestyksissä, mikä antaa niille ylisuuren äänimäärän verrattuna väkilukuun, sillä Ranskalla, Saksalla, Italialla ja Isolla Britannialla on 29 ääntä kullakin.
3. Michel Foucher, Les intérêts communs des Européens, Thierry Chopin et Michel Foucher (eds.:) L’Etat de l’Union Rapport Schuman 2007 sur l’Europe, Fondation Robert Schuman - Lignes de repères. Pariisi. 2007.

Michel Foucher on maantieteilijä, Ranskan Latvian suurlähettiläs 2002-2006, näyttelykomissaari ”Frontière(s)” Lyonissa 2006 ja Barcelonassa 2007. Suomennos Meri Päivärinne.

Artikkeli on julkaistu toukokuun Le Monde diplomatiquen kirjallisuusartikkelina. Foucherin suosittelemat kirjat aiheesta:
La Raison des nations. Réflexions sur la démocratie en Europe, Pierre Manent, Gallimard, Paris, 2006.
La faute de M. Monnet, Jean-Pierre Chevènement, Fayard, kokoelmassa L’idée républicaine, Paris, 2006.
Ordre monétaire ou chaos social. La BCE et la révolution néolibérale, Frédéric Lebaron, Editions du Croquant, kokoelmassa Savoir/agir, Broissieux, 2006.
Le Coq et la Perle, Sylvie Goulard, Seuil, Paris, 2007.
Continuer l’histoire.- Hubert Védrine, Fayard, Paris, 2007.