Bernard Cassen: Euroopan tulevaisuus

Lukuun ottamatta sopimusasioita tai sisäisiin asioihin soveltuvia mantroja suurimmassa osassa EU-maista Eurooppa loistaa poissaolollaan poliittisesta keskustelusta.

Koska Ranska on osittain poikkeus tästä säännöstä, olisi voinut odottaa, että presidentinvaalien sekä eduskuntavaalien kampanjoinnissa olisi nähty jatkumo EU:n perustuslaista järjestetyn kansanäänestyksen linjauksista. Tuolloin keväällä 2005 EU:n perusteista käytiin ennennäkemättömän monipuolista ja vilkasta keskustelua. Nyt siitä ei ole jälkeäkään.

Kuten muissakin unionimaissa, kaksi kolmesta tai jopa kolme neljästä kansalaisiin vaikuttavasta laista ei ole suinkaan tehty hallituksen tai parlamentin aloitteesta. Ne johtuvat suoraan Euroopan yhteisön oikeudesta, joka tehdään hallitustenvälisellä tasolla ilman parlamentaarikkojen tai etenkään äänestäjien kontrollia.

Tästä seuraa, että tulevaisuudessa presidentti ja hallitus vastaavat vain joka kolmannesta tai neljännestä voimassa olevasta laista. Mutta kenelläpä hallituspuolueiden ehdokkaista olisi riittävästi rohkeutta ja poliittista vastuuta sanoa se ääneen?

Mieleen tulee vertaus elefantista olohuoneessa: paksunahka on kovasti läsnä, se vie suurimman osan tilasta, mutta kukaan ei ole huomaavinaankaan sitä, ettei tarvitsisi keskustella sen koosta ja aikomuksista - sehän on rikkonut jo suuren osan porsliineistakin.

Tämä tahallinen sokeus on hyvin haitallista ”kansoja kiinnostavalle” (Charles de Gaulle) Euroopasta, jonka pitäisi luopua roolistaan liberaalin globalisaation myyränä.

Euromyönteisyyttä ei pystytä nostattamaan juhlimalla ”vapaata kauppaa ilman esteitä” ja antamalla pääoman, tavaran ja palveluiden vapaalle liikkuvuudelle ”perusoikeuden” statusta samaan aikaan kun sen seuraukset (sosiaalinen, julkistaloudellinen ja ekologinen kurjistuminen, tuotannon siirtyminen, prekariaatin yleistyminen) aiheuttavat entistä voimakkaampaa vastustusta.

Kaiken lisäksi merkittävä osa ihmisistä ajattelee, että nykyinen Euroopan perusta on pohdittava uudelleen. He toivovat jopa kriisinkin kautta ”toisenlaisen Euroopan” muodostamista, jonka monien suunnitelmien yhteisenä nimittäjänä on uusliberalismin vastustus.

Politiikan toisessa ääripäässä eurovihamielisyys ruokkii äärioikeiston liikehdintää erityisesti Alankomaissa, Puolassa ja Ranskassa. Koska näiden toisilleen vastakkaisten liikkeiden syitä ei ole analysoitu eikä niihin ole puututtu, päädytään laiskasti käsittelemään molempia liikkeitä yhtenä ilmiönä, populismina. Kuitenkin on pantava merkille, että myös äärikansallisen liikkeen ulkopuolella saatetaan puhua EU:sta eroamisesta ja eurosta luopumisesta.

Tosin eräät voimakkaimmin Eurooppaa puolustavat ja ihannoivat puolueet ja liikkeet Ranskassa ovat sitä mieltä, että Eurooppa on yhtä lailla ongelma kuin sen ratkaisukin. EU:n perustuslain pelastuspyrkimyksissään he eivät kuitenkaan sorru takavuosien naiviin Eurooppa-uskoon, joka ei mene enää läpi suurelle yleisölle.

Niissä joukoissa, joissa ei nykyisiä sopimuksia kyseenalaisteta, selvänäköisimmät tarkkailijat kyllä tiedostavat, että yksinkertaiset institutionaaliset parannukset eivät kykene puhaltamaan uutta henkeä yhteisen Euroopan rakentamiseen. Mikäli kysymykset avattaisiin uudelleen, pitäisi tarkemmin määritellä hankkeen päämäärät, toiminnan demokraattinen luonne ja maantieteellinen laajuus.

Bernard Cassen on Le Monde diplomatiquen toimituksen päällikkö. Artikkeli on julkaistu toukokuun numerossa. Suomennos Meri Päivärinne.