Sukupuoleton tasa-arvokeskustelu jää torsoksi

Le Monde diplomatique III -pokkarin teemoja ovat syrjintä ja tasa-arvopolitiikka, joita käsitellään jutuissa Irakin naisten asemasta, Yhdysvaltojen kiintiöpolitiikasta ja Ranskan ”positiivisesta syrjinnästä” (ks. mondediplo.fi). Sosiologi Eeva Luhtakallio peilaa kolumnissaan kiintiökeskustelua suomalaiseen todellisuuteen:

Dominique Vidal pohtii kirjoituksessaan ”positiivisesta syrjinnästä” käytyä keskustelua Ranskassa ja niitä monia ongelmia, joita Atlantin takaa tuontitavarana tulleen käsitteen käytöstä niin keskustelun kuin käytäntöjenkin tasolla koituu. Vidal kuvaa esimerkiksi siirtolaistaustaisten nuorten ongelmia osoittaen niiden kautta koulutusjärjestelmän ja työmarkkinoiden sitkeät kipupisteet, joihin ei ole Ranskassa löydetty päteviä ratkaisuja.

Ranskassa on perinteisesti vierastettu kiintiöitä ja niiden myötä monesti kaikki mahdollisia muitakin amerikkalaisina pidettyjä ”keksintöjä” tasa-arvon edistämiseksi. Universalistinen tasavaltalaisajattelu taipuu huonosti esimerkiksi Iso-Britanniassa jo kauan toteutettuun monikulttuurisuuspolitiikkaan, joka perustuu moninaisuuden huomioon ottamiselle. Tästä on erityisesti yksi merkittävä seuraus. Affirmative action -käsite liittyy anglosaksisessa katsannossa aina yhtäältä naisten (ja sukupuolivähemmistöjen) ja toisaalta etnisten vähemmistöjen (ja lisäksi esimerkiksi vammaisten) oikeuksien puolustamiseen. Niinpä sukupuolen ja muiden tekijöiden yhteen kietoutuneisuus, jota tutkimuksessa nykyään kuvataan intersektionaalisuuden käsitteellä, tulee näkyväksi.

Intersektionaalisuudella tarkoitetaan sitä, miten eri syrjintää aiheuttavien identiteettipiirteiden kasaantuminen moninkertaistaa ongelmia ja tekee niistä moniulotteisempia. Tällöin tasa-arvotoimet, jotka jättävät huomiotta jonkin ulottuvuuden, jäävät vaille tehoa. Esimerkiksi laittomien siirtolaisten, ranskalaisittain sans-papier:ien ongelmat ovat ranskalaisessa keskustelussa paljon esillä.

Sukupuolinäkökulmasta aihetta tarkastellaan kuitenkin äärimmäisen harvoin, vaikka on ilmeistä, että paljon julkisuutta saava kärsimys, epäoikeudenmukaisuus ja epäinhimillisyys koskettavat nimenomaan miespuolisia laittomia siirtolaisia. Samassa asemassa olevien naisten ongelmat ovat osin aivan toisenlaisia: suurin ongelma ei ehkä olekaan henkilöpapereiden puute ja siitä aiheutuvat työn- ja asunnonsaanti sekä toimeentulo-ongelmat, vaan esimerkiksi tahdonvastaiseen prostituutioon tai kotityöhön käytännöllisesti katsoen vangittuna oleminen. Kansalaisoikeuksien puuttumisen vuoksi puuttuu mahdollisuus kääntyä viranomaisten puoleen ja hakea apua, eikä kansalaistoiminta ja mielenosoitukset oman hädän julkituomiseksi onnistu sisään lukittuna.

Ranskalaisen siirtolaispolitiikan vuosikymmenten virheet ja ongelmien toivottomalta vaikuttava kasaantuminen ja kumuloituminen siirtolaissukupolvesta seuraavaan saattavat suomalaisesta näkökulmasta katsottuna tuntua meillä vierailta ongelmilta. Tämä on kuitenkin liian nopea johtopäätös. Myös Suomesta voidaan helposti löytää vastaavia esimerkkejä. Naisten ja miesten asema vaikkapa ihmiskaupan uhreina on usein kovin erilainen. Miehiä saatetaan pakottaa esimerkiksi ravintolatyöhön huonoin ehdoin, jopa palkatta. Naiset taas saatetaan pakottaa prostituutioon. Jos näiden tilanteiden ratkaisemiseksi ja uhrien auttamiseksi yritetään käyttää identtisiä keinoja, on helppo nähdä, että metsään mennään.

Myös hiukan vähemmän dramaattisissa tilanteissa vaikuttavat samat mekanismit. Koulunkäyntiongelmien kanssa painivat kummassakin maassa voittopuolisesti pojat. Syrjäytymisriski on niin ikään siirtolaistaustaisilla pojilla suurempi kuin tytöillä. Tyttöjen ongelmat ovat sitten taas toisenlaisia – he saattavat elää lievimmillään stressaavissa, pahimmillaan hengenvaarallisissa ristipaineissa ympäröivän yhteiskunnan ja oman taustayhteisönsä välissä.

Kuten Vidalin haastattelema sosiologi Fraçois Vourc’h korostaa, ongelmat eivät ratkea, eikä tehokkaita keinoja voida kehittää ennen kuin yhteiskunnassa kaikkialla vaikuttava rakenteellinen rasismi on purettu. Mutta rakenteellista rasismia – kuten muutakin piiloista ja näkyvämpää syrjintää – on monenlaista ja se kohdistuu erilaisiin yksilöihin eri tavoin. Vaikuttavien ja aidosti ongelmia purkavien toimenpiteiden kehittämiseksi nämä erot on välttämätöntä nähdä ja ottaa huomioon. Niin erilaisilta kuin ranskalainen ja suomalainen yhteiskunnallinen tilanne saattavatkin näiden kysymysten kohdalla vaikuttaa, juuri sukupuoliulottuvuuden ottaminen mukaan tarkasteluun osoittaa, miten samankaltaisten syrjintäilmiöiden kanssa molemmissa maissa lopulta painitaan.

Myös suomalaisessa keskustelussa koulutuksen tasa-arvosta, syrjäytymisestä ja huono-osaisuudesta pitäisi herkistyä näiden ilmiöiden sukupuolisidonnaisuudelle. Tämä näkökulma nousee nykyisin valitettavasti esiin useimmiten vain eipäs-juupas-väittelynä siitä, kummilla menee huonommin, miehillä vai naisilla, sekä parkaisuina milloin kummankin ”ryhmän” pahoinvoinnista.

Tällaisten usein kärjistettyjen ja puolustus- tai hyökkäyskannalla olevien vastakkainasettelujen sijaan tulisi paneutua epätasa-arvoisen sukupuolijärjestelmän ja syrjäytymisen, syrjinnän ja huono-osaisuuden moniulotteisiin yhteisvaikutuksiin. Ilman yhteiskunnallisen todellisuuden sukupuolittuneisuuden huomioimista syrjäytymisen estämiseen pyrkivät toimet, olivat ne sitten ”positiivisia erityistoimia”, ”syrjäytymisen ehkäisyä” tai vaikkapa ”kotouttamista” uhkaavat jäädä valon säkissä kantamiseksi, joka tunnetusti ei pilkkopimeää pirttiä päivänvaloon saata.

Eeva Luhtakallio on tutkija Helsingin yliopiston sosiologian laitoksella.