9. toukokuuta 2007

Jälleenrakennus

Nicolas Sarkozyn voitto 6. toukokuuta 2007 presidentinvaalien toisella kierroksella 53 prosentin ääniosuudella merkitsee käännekohtaa viidennen tasavallan historiassa. Kyse ei nimittäin ole yksinkertaisesta oikeiston vallassa pysyttelystä – oikeisto on hallinnut ylintä valtaa vuodesta 1958 vuoteen 1981 ja uudelleen vuodesta 1995 lähtien. UMP-puolueen ehdokkaan ohjelma ja voimat, jotka hän on halunnut koota ympärilleen osoittavat merkittävää suunnanmuutosta: ne tekevät hänestä ensimmäisen presidentin, joka on yhtä aikaa uusliberaali, autoritäärinen, Amerikka-myönteinen ja Israel-myönteinen.

Ignacio Ramonet, Le Monde diplomatiquen päätoimittaja

Vaikka Sarkozy hämärsi systemaattisesti viestiään kampanjassaan viittaamalla eklektisesti Jeanne d’Arcista aina Léon Blumiin asti, hän ei pystynyt peittämään hyvin selvää poliittista profiiliaan. Vaikka hän julistautuu tahtopoliitikoksi, jonka mukaan valtio voisi ”suojella” Ranskaa ja ranskalaisia, hänen taloudellinen ja yhteiskunnallinen ohjelmansa käyttää kuitenkin vanhoja thatcheriläisiä keinoja ja suosii etuoikeutettuja. Myöskään hänen lennokkaat puheensa tasavallasta eivät ole onnistuneet häivyttämään sitä, että hänen näkemyksensä yhteiskunnasta on turvallisuuskeskeinen, ja eri kansanosien sekä nuorison vaatimuksiin vastataan ainoastaan tukahduttamalla ne.

Yksi selittää ehkä toisen – hänen näkökantansa ”liukuminen” koskien pedofilian ja itsemurhan geneettistä alkuperää kertoo paljon häntä innoittavasta piiloeugeniikasta. Vaikka Sarkozy yrittikin lievittää George W. Bushilta pyytämänsä siunauksen vaikutusta, hän ei ole kiistänyt tahtoaan lähestyä amerikkalaista politiikkaa myöskään Lähi-Idässä – puhumattakaan aikomuksesta haudata 29.5.2005 pidetyn Euroopan perustuslakia koskevan kansanäänestyksen tulos parlamentaarisella menettelyllä.

Sarkozyn ohjelma on merkittävä, eikä ”asiakaskunta”, jolle hän pyrkii sen myymään ole yhtään vähemmän merkittävä. Tältä kannalta vaalien kahden kierroksen väliset manööverit, joilla pyrittiin keräämään François Bayroun äänestäjien kannatus, eivät häivytä kuukausia, jotka kuluivat houkutellessa Jean-Marie Le Penin äänestäjiä. Sillä tekosyyllä, että viimeksi mainitun kannattajia pyrittiin ”käännyttämään uudelleen” demokratiaan, oikeiston ehdokas kirjaimellisesti sisäisti äärioikeiston teesit: ehdotuksesta luoda maahanmuuton ja kansallisen identiteetin ministeriö aina käskysanoihin ”Ranskasta joko pidetään tai sieltä lähdetään”, paperittomien maahanmuuttajien jahtaamisesta jopa koulujen edessä aina alaikäisiä suojelevan vuoden 1945 asetuksen purkamiseen sekä ”aikaisin heräävien” työssäkäyvien näennäiseen puolustamiseen ”hyötyjiä” ja ”avustettuja” vastaan. Yksikään hänen edeltäjistään ei mennyt yhtä pitkälle tullakseen valituksi: tämä on syytä huomioida ennen kuin juhlii Front nationalin alamäkeä.

Mutta Sarkozyn ponnistelut ja median massiivinen tuki, josta hän hyötyi, eivät yksin selitä hänen menestystään, eivätkä myöskään suoran presidentinvaalin perverssit vaikutukset, jotka jälleen tulivat todistetuiksi: henkilöityminen, demagogia, varman päälle äänestäminen. Ennen kaikkea painoi oikeiston ja äärioikeiston vastaisen aidon vaihtoehdon puute.

Vasemmiston yhteenlaskettu äänimäärä ensimmäisellä kierroksella – 36,44 prosenttia – ei ole ollut yhtä heikko sitten vuoden 1969. Ja syystäkin! Sosialistipuolue antoi mielipidetiedusteluiden määrätä itselleen ehdokkaan, Ségolène Royalin, joka osasi kyllä pyyhkiä pois vuoden 2002 trauman mutta ei kuitenkaan tarjonnut kansanjoukot liikkeelle saavaa näköalaa. Myöskään kommunistipuolue, äärivasemmisto tai vihreät hänen vierellään eivät koonneet voimiaan jatkaakseen sosiaaliturvan ja eläkkeiden puolesta nousseita suuria yhteiskunnallisia liikkeitä, jotka saivat nostetta 29.5.2005 kansanäänestyksen ”ei”:stä ja lähiöiden suuttumuksesta. Puoluekoneisto- ja henkilöriitojen tuolla puolen kyse on kyvyttömyydestä ajatella kapitalismikriittistä politiikkaa Ranskan ja Euroopan tasolla.

Tälle maaperälle on alettava nyt rakentaa viipymättä. Koska jos oikeisto ja äärioikeisto nousevat kesäkuun parlamenttivaaleissa valtaan, ne yrittävät voimallisesti saada läpi yhteiskunnallisen tuhoamisen politiikkaansa: contrat de travail unique -sopimus, joka on matkittu CNE:stä [Contrat National d’emploi]; työajan lisääminen, minimisosiaaliturvan vastikkeeksi vaadittava työvelvoite, lakko-oikeuden rajoittaminen, työlainsäädännön purkaminen, perintöveron poistaminen ja ”verokaton” kautta myös varallisuusveron poistaminen, julkisten palveluiden, sosiaaliturvan ja eläkkeiden purkamisen jatkaminen, kasvava omavastuuosuus terveyskuluista, joka toisen eläkkeelle jäävän virkamiehen jättäminen korvaamatta uudella, kouluvalinnan joustavoittaminen, eläkkeiden uudet kyseenalaistamiset, maahanmuuttajien jahtaaminen samaan aikaan kun kutsutaan etelästä ”valikoitua” työvoimaa, liberalistisen Euroopan vahvistaminen ja tuki amerikkalaiselle politiikalle.

Vasemmisto tulee tarvitsemaan kaiken voimansa tehdäkseen vastarintaa tälle ennennäkemättömälle hyökkäykselle mutta myös avatakseen jälleen muutoksen perspektiivin. Le Monde diplomatique ei ole yhdenkään puolueen tai järjestön elin. Se ei ole "taisteleva" lehti. Mutta se on sitoutunut arvoihin, joita se on puolustanut jo vuosikymmenien ajan. Siten se omalla tavallaan pyrkii osallistumaan vaihtoehtoiseen älylliseen arkkitehtuuriin: tekemään selväksi nykymaailman geopoliittisia realiteetteja, kertomaan siellä kehittyvistä yhteiskunnallisista ja poliittisista kokemuksista, ottamaan täysin voimin osaa käynnissä olevaan ajatustenvaihtoon. Jälleenrakentamaan.

Suomentanut: Vappu Helmisaari



Suomentaja kiittää Rino Gelmiä Nicolas Sarkozyn Yhdysvaltain-politiikkaa koskevista tiedoista sekä eräitä termejä koskevista täsmennyksistä.

2 kommenttia:

Antti kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Antti kirjoitti...

Kiitokset Suomen Le Monde Diplomatiquen toimittajille artikkelin nopeasta julkaisusta! Sarkozyn voitto Ranskassa on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka oikeisto on (länsimaissa yleisesti) kyennyt vastaamaan uusliberalismin tuomiin muutoksiin huomattavasti tehokkaammin kuin nk. vasemmisto. Miksi ei pystyisi, sillä oikeistohan nuo muutokset on ajanut (usein vasemmiston myötämielisellä tuella)!

Ramonetin peräänkuuluttamaa muutosta ja vastapoolin rakentamista kaivataan nyt enemmän kuin koskaan, ei vain poliittisista vaan myös moraalisista syistä jotka loppujen lopuksi koskettavat selviytymistämme lajina. Keskustelua aiheesta tarvitaan, ja ennen kaikkea toimintaa ja uskallusta. Olisi mielenkiintoista lukea suomalaisten toimijoiden näkemyksiä oikeiston ja vasemmiston tilasta Suomessa, sillä yleiseurooppalaiset ja liian usein oikeistolaiset ja supervaltaa myötäilevät talouden ja politiikan (ulkopolitiikankin) trendit ovat selkeästi rantautuneet viime vuosikymmeninä meillekin. Puoluepolitiikka ja parlamentarismi osoittavat pysähtyneisyyttään ja kyvyttömyyttään humaanien arvojen ajamiseen, kun samalla nuo koneistot kykenevät rautaisella päättäväisyydellä ajamaan läpi tuhoisia ja ajattelemattomia toimia jatkuvalla tahdilla. Tämä ristiriita on kyettävä ratkaisemaan, sillä toisenlainen maailma on välttämätön.