Talousglobalisaatio tuli veljesmaiden väliin

”Pulp fiction – it takes more than two to tango…”

Maailmanpolitiikan professori Jussi Pakkasvirta/ HY

Paikallisen, kansallisen ja globaalin suhteet hankaavat Uruguayn ja Argentiinan rajajoella Fray Bentosissa. Uruguayn kipeät kysymykset tiivistyvät talousnationalismin, Mercosur -integraation ja globalisaation suhteisiin − kuten Edouard Bailby kirjoittaa artikkelissaan (Diplo II) analysoidessaan maansa vasemmiston ongelmia.

Bailbyn ajatuksia voi jatkaa kysymällä, miten sovittaa yhteen kansallisten työpaikkojen vaade, ulkomaisen pääoman liikkeet ja vapaakauppa? Entäpä paikallisdemokratia, ympäristökysymykset ja talousglobalisaatio?

Metsä-Botnian tehdashanke joutui syrjäiseltä näyttävällä Uruguaya-joella keskelle 2000-luvun latinalaisamerikkalaisen politiikan kuohuntaa: Uruguay ja Metsä-Botnia kuvittelivat voivansa tanssia rauhassa sellutangon, mutta toisin kävi. Argentiina ilmoitti kovin voimakkaasti olevansa suurin ja kaunein tangomaa, ja veljeskansojen − Argentiinan ja Uruguayn − vasemmistohallitukset eivät juuri keskustele keskenään.

Uruguay-joen varteen on suunniteltu sellutehtaita jo pitkään. Puupeltojen istutus aloitettiin 1970-luvulla. Uruguayn nykyistä vasemmistohallitusta edeltävällä hallitus hyväksyi kahden sellutehtaan, suomalaisen Botnian ja espanjalaisen Encen rakentamisen Fray Bentosiin vuonna 2002. Tuolloin maan nykyinen presidentti Tabaré Vázquez ilmoitti olevansa selluhankkeita vastaan, kuvaillen näitä Pohjoisen lähettämiksi saastuttajiksi. Valtaan tultuaan hän muutti kuitenkin nopeasti näkemystään, ja vuoden 2006 lopulla Uruguayihin oli suunnitteilla jo viiden sellutehtaan rakentaminen.

Tällä hetkellä Uruguayn puuistutukset kasvavat noin 70 000 hehtaaria vuosittain. Vuonna 2005 niitä oli 800 000 hehtaaria. Puupeltojen kasvuvauhti lisääntynee lähivuosina, sillä Uruguayn hallitus tukee uusia selluhankkeita, esimerkiksi toista suomalaistaustaista toimijaa, Stora Ensoa. Ence sen sijaan vetäytyi kiistanalaiselta rajajokialueelta mutta etsii tehdaspaikkaa muualta alueella.

Miksi Argentiinalaiset ovat vastustaneet naapurimaan kamaralle nousevaa tehdasta niin sinnikkäästi? On väitetty, että Argentiina haraa vastaan, koska se ei itse saanut sellutehtaita. Isoa maata ärsytti se, että pieni naapuri veti hankkeet sen nenän edestä. Tehtaat olisi ehkä voitu rakentaa myös Argentiinan puolelle, mutta Argentiinassa ei ollut eikä ole suurpuuviljelmiä, jotka vaaditaan miljoonan tonnin sellutehtaalle − toisin kuin Uruguayssa, jossa selluntuotantoa oli valmisteltu 15 vuoden ajan eukalyptus-istutuksilla. Lisäksi Argentiina on vasta toipumassa vuosien 2002-2003 talouskriisistä ja on poikkikansalliselle pääomalle edelleen riskimaa.

Paikallisväestön vastustuksessa Gualeguaychússa sen sijaan on kyse ympäristötietoisuuden noususta ja aidosta huolesta omien perinteisten elinkeinojen häviämisessä. Argentiinalainen ympäristöliike sai Uruguay-joesta oma Koijärvensä. Tätä Botnia ei omassa maariskianalyysissään osannut ottaa huomioon, vaikka huomasikin Argentiinan ”ongelmallisuuden” mahdollisena sijoitusmaana.

Tiedotusvälineiden rooli sellukiistassa on ollut mielenkiintoinen. Suomessa ei ole selvästi tajuttu, että sellutehdas Etelä-Amerikassa on eri asia kuin sellutehdas Suomessa. Latinalaisessa Amerikassa sellutehtaat toimivat maaseutuympäristössä, puupeltojen ympäröiminä. Näitä ei voi verrata Suomen metsiin tai paperiteollisuuskaupunkeihin.

Kansantaloudellisestikin kyse on kuin eri taloudenalasta. Suomessa metsäteollisuuden sellutehtaille ominaista on verkottuminen ja paikallisten alihankkijoiden käyttö.

Latinalaisamerikkalaisille poliitikoille selluhankkeet näyttäytyvät teollisuutena ja uusina pääomina. Positivistis-teknologisen kehitysajattelun sisäistäneet poliitikot − vasemmalta oikealle − hyväksyvät hankkeet, koska he yhdistävät teollistumisen kaivattuun uuteen kehitykseen.
Silti on huomattava, että Latinalaisen Amerikan sellutehtaat eivät luo ympäristölleen samanlaisia kansantaloudellisia synergiaetuja kuin Suomessa. Esimerkiksi Botnia toimii Uruguayssa sitä varten luodulla vapaakauppa-alueella; alueelle tuoduista tarvikkeista ei makseta tulleja eikä tehtaan tuotoksesta veroja.

Suomalaisittain kyse on siis dramaattisesta paperiteollisuuden tuotantoketjun muutoksesta: Pohjois-Euroopassa eri syistä yhä vaikeammin saatavissa olevaa puuta ja siitä tehtyä paperimassaa, raaka-ainetta, tuodaan nyt tankkereilla kaukaa. Historioitsijana mieleen tulee 1900-luvun alun monikansalliset yritykset eri puolilla Latinalaista Amerikkaa.

Kello on kiertänyt tällä nykyglobalisaation hetkellä jälleen täyden kierroksen. Ei ole suuri ihme, että Suomea on erheellisesti kuvattu Argentiinassa imperialistisena, kolonialistisena toimijana. Suomi (valtio, hallitus, kansa) näet sekoitetaan Botniaan; jopa Auschwitz-symboliikkaa on kohdistettu pohjoisen herrakansaan ympäristöjärjestöjen propagandassa. Tämä viimeinen vertaus voi lopulta osua argentiinalaiseenkin nilkkaan − sanoo taas historioitsija, joka muistaa minne natsiaktiiveja aikoinaan joukolla pakeni (myös Suomesta).

Lopuksi on hyvä muistaa, että paperi on maailman perustarvike, jota tarvitaan ja jota jollain lailla jossain myös tehdään. Mikä olisi ekologisesti kestävintä ja vielä samalla taloudellisesti tehokkainta? Koko prosessi Suomessa vai koko prosessi…Uruguayssa? Vai ympäri maailmaa hajautettu tuotantoketju ja –verkosto.

Siinäpä tämän sellutangon ydin − katsotaan asiaa sitten yritysten, paperityöläisten tai ympäristöaktivistien näkökulmasta. Tämä kolumniavauksen tarkoitus onkin haastaa yritysjohdon, ay- ja ympäristöliikkeen edustajia keskusteluun.

Professori Jussi Pakkasvirta tutkii Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa (Pulp Fiction? Globalizing Industry and Nationalist Rhetoric in Argentina, Uruguay and Finland) sellutehdastapauksen vaikutuksia Latinalaisessa Amerikassa ja Suomessa.