Lähi-idän klaanit

Kun vanhentuneet valtiorakenteet saavat tekohengitystä samanaikaisesti klaanipolitiikan leviämisen kanssa, niin tulossa oleva poliittinen järistys uhkaa käydä entistä väkivaltaisemmaksi. Tämä räjähdys voidaan purkaa vain nykyistä dynaamisemman talouskehityksen ja asteittaisen demokratian yhdistämisellä.

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Raimo Väyrynen

Lähi-idän tilanne käy entistä uhkaavammaksi. Alueen valtiot ovat usein keinotekoisia muodostelmia, jotka ovat perustuneet paikalliselle nationalismille ja autoritaariselle hallinnolle. Nyt nämä valtiorakenteet ovat auttamattomasti murtumassa. Demokratiavaatimukset eivät ole juuri saaneet vastakaikua ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien sijasta on klaanipolitiikka saanut jalansijaa. Poliittiset klaanit ovat murentaneet valtion toimivuutta ja legitiimisyyttä sekä vieneet pohjan perinteiseltä politiikalta.

Klaanit ovat paitsi poliittisia, niin sotilaallisia ja taloudellisia toimijoita. Niillä on omat asevoimansa, mikä on riistänyt valtiovallalta sille perinteisesti kuuluneen väkivallan monopolin. Lähi-idän maiden kansantaloudet eivät ole kyenneet mukautumaan maailmantalouden muutoksiin, vaan ovat yhdessä yksinvaltaisen valtion kanssa kehityksen jarruja. Valtion ”syvyys” on sen vaikutusvallan heiketessä muuttunut entistä painostavammaksi.

Poliittiset klaanit ovat lähteneet puolirikollisin keinoin mukaan taloudelliseen toimintaan omien etujensa ajamiseksi. Samalla ne ovat kuitenkin luoneet pahan työttömyyden vaivaamissa talouksissa työpaikkoja sekä antaneet klaanin vaikutuspiiriin kuuluville ihmisille eräänlaisen taloudellisen ja sosiaalisen suojaverkon. Lisäksi klaanin jäsenyys tarjoaa samaistumismahdollisuuden yhteisöön, jona normaalitapauksissa toimisi kansallisvaltio.

Klaanipolitiikan leviäminen on nähtävissä selvästi muun muassa Libanonissa, Irakissa ja palestiinalaisalueilla. Libanonissa sillä on vanhat perinteet ja Irakissa shia- ja sunnimuslimien välinen sisällissota ei perustu niinkään uskonnollisiin eroihin kuin klaanien väliseen väkivaltaan (joka saattaa olla myös uskontoryhmien sisäistä). Samoin palestiinalaisalueilla ei konflikti ole yksinomaan Hamasin ja Al Fatahin välinen, vaan niiden sisällä toimivien klaanien välistä kilpailua poliittisesta vallasta ja taloudellisista resursseista. Kansainvälinen apu on toki tullut todelliseen humanitaariseen tarpeeseen, mutta myös ruokkinut klaanien välistä kilpailua. Keskusvallan heiketessä Egypti joutuu luultavasti klaanipolitiikan kierteeseen.

Lähi-idän maat ovat joko integroituneet huonosti maailmantalouteen (esim. Jordania ja Syyria) tai hyvin yksipuolisella tavalla (Irak, Saudi-Arabia ja muut öljyntuottajamaat). Öljyn korkea hinta on kuitenkin tuonut Lähi-itään vientituloja niin, että viime vuonna öljyntuottajamaiden vaihtotaseen ylijäämä nousi 500 mrd dollariin, mikä 2.5-kertainen Kiinan ylijäämään verrattuna. Esimerkiksi Saudi-Arabiassa ja Kuwaitissa tämä ylijäämä nousee 30 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Näin valtava vaihtotaseen ylijäämä mahdollistaa valtion keinotekoisen pönkittämisen ja lisää samalla sen mahdollisuuksia yksinvaltaiseen politiikkaan, mikä puolestaan pahimmassa tapauksessa merkitsee ydinaseiden hankkimista (kuten Iranin tapauksessa voidaan epäillä). Kun vanhentuneet valtiorakenteet saavat tekohengitystä samanaikaisesti klaanipolitiikan leviämisen kanssa, niin tulossa oleva poliittinen järistys uhkaa käydä entistä väkivaltaisemmaksi. Tämä räjähdys voidaan purkaa vain nykyistä dynaamisemman talouskehityksen ja asteittaisen demokratian yhdistämisellä.

(Le Monde Diplomatiquen julkistamistilaisuus Helsingin pressiklubilla 10.1.2007)