Keskustelua kartoista, propagandasta ja Palestiinasta

Le Monde diplomatiquen kartantekijä Philippe Rekacewicz vierailee Helsingissä torstaina 31.5.

Hän puhuu Helsingin yliopistolla aiheesta "Politics of world maps"
(torstaina 31.5. klo 14-16, Unioninkatu 34, auditorio XIV).

sekä osallistuu Palestiina-keskusteluun, jossa hän esittelee karttojaan Palestiinan ja Libanonin konflikteista (klo 19 Cafe Engelissä, Aleksanterinkatu 26)
Mukana keskustelemassa myös yliopistonlehtori, Pertti Multanen ja Vasemmistonuorten Palestiina-työryhmän Bruno Jäntti.

Katso Philippe Rekacewiczin ja Dominique Vidalin artikkeli "Jerusalemin jakaminen" ja karttaliite suomenkielisestä Diplo II pokkarista. Lisää Rekacewiczin mielenkiintoisia karttoja sivulla: http://www.monde-diplomatique.fr/cartes/

Chicharock kääntää maailmanjärjestelmää ylösalaisin

Suomen Le Monde diplomatique järjestää keskiviikkona 30.5. yhteistyössä NIGDin ja Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan opintuolin kanssa Diplo-klubin eli maailmanpoliittiset rock-iltamat. Mitä tekemistä Diplolla on perulaisen folkrockbändin kanssa?


Kymmenhenkisen fuusiorockyhtyeen vierailu on osa NIGDin "Globaalit ja lokaalit siirtolaisuuskysymykset kulttuuri-ilmiönä" tiedotushanketta. Hankkeen tarkoituksena on luoda poikkikansallisia kumppanuussuhteita Etelän ja Pohjoisen välille etsimällä vastavuoroisia keskusteluyhteyksiä. Tavoitteena on rakentaa oppimistiloja ja mahdollisuuksia pohtia siirtolaisuus- ja maahanmuuttajakysymyksiä sekä niihin liittyviä kulttuurien kohtaamisen ongelmakysymyksiä.

La Sarita on yhdistelmä latinalaisamerikkalaista rockia ja ayacucholaista kansanmusiikkia. Folkrockryhmä on nimetty köyhien pyhimyksen Sarita Colonian mukaan, joka symbolisoi köyhän kansan solidaarisuutta, suvaitsevaisuutta ja moniäänisyyttä. Jo yhtyeen kokoonpano kuvastaa pienoiskoossa niitä kulttuurisia fuusioita, jotka ovat vaikuttaneet perulaisen ja latinalaisamerikkalaisen kulttuurin muodostumiseen 500 vuoden ajan. La Sarita tunnetaan globalisaatiokriittisistä sanoituksistaan ja puuttuu Perussa kärkkäästi arkoihinkaan poliittisiin aiheisiin. Kappaleissa arvostellaan esimerkiksi vankien kidutusta, pedofiliaa, korruptiota ja autoritaarista presidenttiä.

Perinteisesti ajatellaan, että me täällä Pohjoisessa opetamme Etelän maita, jotka katsovat meistä mallia ja tähtäävät meidän kaltaiseen tulevaisuuteen. Asetelman voisi kääntää myös päälaelleen. Etelän mailla on runsaasti kokemuksia kulttuurien sekoittumisesta ja yhteentörmäyksistä. Latinalainen Amerikka kun näyttää meille vilahduksia omasta tulevaisuudestamme, hyvässä ja pahassa.

Suomalaisilla voi olla paljon opittavaa Perun kaltaisista maista, joissa erilaiset siirtolaisvirrat ja kulttuurien kohtaamiset ovat olleet vilkkaan kansalaiskeskustelun ja kulttuurisen tuotannon teemana jo pitkään. Seurauksena on mielenkiintoisia kulttuurisia fuusioita, joita ei enää voi asettaa luontevasti totuttuun asetelmaan takapajuisesta Etelästä ja kehittyneestä Pohjoisesta.

La Saritan musiikki on yksi osoitus siitä, että kulttuuri ei ole pysyvä tila, vaan uusien vaikutteiden myötä syntyy uudenlaisia ilmiöitä ja muotoja. Näin hanke kääntää perinteistä kahtiajakautunutta ajatusmallia Pohjoisen opettajista ja Etelän oppilaista toisinpäin. Hankkeen mukaan demokratisaatio etenee vain tasa-arvoisella vuoropuhelulla, yhdessä oppimalla.

***

Diplo-klubi: Maailmanpoliittiset rock-iltamat keskiviikkona 30.5. Helsingissä Ravintola Kaisaniemessä klo 19 alkaen. Ohjelma alkaa maailmanpoliittisilla palopuheilla ja tiukalla debatilla, jonka jälkeen lavalle nousee La Saritan lisäksi Pelle Miljoona, Zero Drama, Camilo Pajuelo ja DJ Olenko. Lisäksi luvassa maailmanpolitiikan vt. professorin Jussi Pakkasvirran Botnia-tangon maailman ensi-ilta ja Roxana Crisólogon perulais-suomalaista hybridirunoutta. Avoimet ovet kello 19, kello 20.30 alkaen sisäänpääsy 6 e (liput ennakkoon Tiketistä).

Diplo-klubilla myös Le Monde diplomatiquen kartantekijä Philippe Rekacewicz, joka puhuu torstaina 31.5. Helsingin yliopistolla klo 14-16 aiheesta "Politics of world maps" (Helsingin yliopiston päärakennus, Unioninkatu 34, auditorio XIV).

Jälleenrakennus

Nicolas Sarkozyn voitto 6. toukokuuta 2007 presidentinvaalien toisella kierroksella 53 prosentin ääniosuudella merkitsee käännekohtaa viidennen tasavallan historiassa. Kyse ei nimittäin ole yksinkertaisesta oikeiston vallassa pysyttelystä – oikeisto on hallinnut ylintä valtaa vuodesta 1958 vuoteen 1981 ja uudelleen vuodesta 1995 lähtien. UMP-puolueen ehdokkaan ohjelma ja voimat, jotka hän on halunnut koota ympärilleen osoittavat merkittävää suunnanmuutosta: ne tekevät hänestä ensimmäisen presidentin, joka on yhtä aikaa uusliberaali, autoritäärinen, Amerikka-myönteinen ja Israel-myönteinen.

Ignacio Ramonet, Le Monde diplomatiquen päätoimittaja

Vaikka Sarkozy hämärsi systemaattisesti viestiään kampanjassaan viittaamalla eklektisesti Jeanne d’Arcista aina Léon Blumiin asti, hän ei pystynyt peittämään hyvin selvää poliittista profiiliaan. Vaikka hän julistautuu tahtopoliitikoksi, jonka mukaan valtio voisi ”suojella” Ranskaa ja ranskalaisia, hänen taloudellinen ja yhteiskunnallinen ohjelmansa käyttää kuitenkin vanhoja thatcheriläisiä keinoja ja suosii etuoikeutettuja. Myöskään hänen lennokkaat puheensa tasavallasta eivät ole onnistuneet häivyttämään sitä, että hänen näkemyksensä yhteiskunnasta on turvallisuuskeskeinen, ja eri kansanosien sekä nuorison vaatimuksiin vastataan ainoastaan tukahduttamalla ne.

Yksi selittää ehkä toisen – hänen näkökantansa ”liukuminen” koskien pedofilian ja itsemurhan geneettistä alkuperää kertoo paljon häntä innoittavasta piiloeugeniikasta. Vaikka Sarkozy yrittikin lievittää George W. Bushilta pyytämänsä siunauksen vaikutusta, hän ei ole kiistänyt tahtoaan lähestyä amerikkalaista politiikkaa myöskään Lähi-Idässä – puhumattakaan aikomuksesta haudata 29.5.2005 pidetyn Euroopan perustuslakia koskevan kansanäänestyksen tulos parlamentaarisella menettelyllä.

Sarkozyn ohjelma on merkittävä, eikä ”asiakaskunta”, jolle hän pyrkii sen myymään ole yhtään vähemmän merkittävä. Tältä kannalta vaalien kahden kierroksen väliset manööverit, joilla pyrittiin keräämään François Bayroun äänestäjien kannatus, eivät häivytä kuukausia, jotka kuluivat houkutellessa Jean-Marie Le Penin äänestäjiä. Sillä tekosyyllä, että viimeksi mainitun kannattajia pyrittiin ”käännyttämään uudelleen” demokratiaan, oikeiston ehdokas kirjaimellisesti sisäisti äärioikeiston teesit: ehdotuksesta luoda maahanmuuton ja kansallisen identiteetin ministeriö aina käskysanoihin ”Ranskasta joko pidetään tai sieltä lähdetään”, paperittomien maahanmuuttajien jahtaamisesta jopa koulujen edessä aina alaikäisiä suojelevan vuoden 1945 asetuksen purkamiseen sekä ”aikaisin heräävien” työssäkäyvien näennäiseen puolustamiseen ”hyötyjiä” ja ”avustettuja” vastaan. Yksikään hänen edeltäjistään ei mennyt yhtä pitkälle tullakseen valituksi: tämä on syytä huomioida ennen kuin juhlii Front nationalin alamäkeä.

Mutta Sarkozyn ponnistelut ja median massiivinen tuki, josta hän hyötyi, eivät yksin selitä hänen menestystään, eivätkä myöskään suoran presidentinvaalin perverssit vaikutukset, jotka jälleen tulivat todistetuiksi: henkilöityminen, demagogia, varman päälle äänestäminen. Ennen kaikkea painoi oikeiston ja äärioikeiston vastaisen aidon vaihtoehdon puute.

Vasemmiston yhteenlaskettu äänimäärä ensimmäisellä kierroksella – 36,44 prosenttia – ei ole ollut yhtä heikko sitten vuoden 1969. Ja syystäkin! Sosialistipuolue antoi mielipidetiedusteluiden määrätä itselleen ehdokkaan, Ségolène Royalin, joka osasi kyllä pyyhkiä pois vuoden 2002 trauman mutta ei kuitenkaan tarjonnut kansanjoukot liikkeelle saavaa näköalaa. Myöskään kommunistipuolue, äärivasemmisto tai vihreät hänen vierellään eivät koonneet voimiaan jatkaakseen sosiaaliturvan ja eläkkeiden puolesta nousseita suuria yhteiskunnallisia liikkeitä, jotka saivat nostetta 29.5.2005 kansanäänestyksen ”ei”:stä ja lähiöiden suuttumuksesta. Puoluekoneisto- ja henkilöriitojen tuolla puolen kyse on kyvyttömyydestä ajatella kapitalismikriittistä politiikkaa Ranskan ja Euroopan tasolla.

Tälle maaperälle on alettava nyt rakentaa viipymättä. Koska jos oikeisto ja äärioikeisto nousevat kesäkuun parlamenttivaaleissa valtaan, ne yrittävät voimallisesti saada läpi yhteiskunnallisen tuhoamisen politiikkaansa: contrat de travail unique -sopimus, joka on matkittu CNE:stä [Contrat National d’emploi]; työajan lisääminen, minimisosiaaliturvan vastikkeeksi vaadittava työvelvoite, lakko-oikeuden rajoittaminen, työlainsäädännön purkaminen, perintöveron poistaminen ja ”verokaton” kautta myös varallisuusveron poistaminen, julkisten palveluiden, sosiaaliturvan ja eläkkeiden purkamisen jatkaminen, kasvava omavastuuosuus terveyskuluista, joka toisen eläkkeelle jäävän virkamiehen jättäminen korvaamatta uudella, kouluvalinnan joustavoittaminen, eläkkeiden uudet kyseenalaistamiset, maahanmuuttajien jahtaaminen samaan aikaan kun kutsutaan etelästä ”valikoitua” työvoimaa, liberalistisen Euroopan vahvistaminen ja tuki amerikkalaiselle politiikalle.

Vasemmisto tulee tarvitsemaan kaiken voimansa tehdäkseen vastarintaa tälle ennennäkemättömälle hyökkäykselle mutta myös avatakseen jälleen muutoksen perspektiivin. Le Monde diplomatique ei ole yhdenkään puolueen tai järjestön elin. Se ei ole "taisteleva" lehti. Mutta se on sitoutunut arvoihin, joita se on puolustanut jo vuosikymmenien ajan. Siten se omalla tavallaan pyrkii osallistumaan vaihtoehtoiseen älylliseen arkkitehtuuriin: tekemään selväksi nykymaailman geopoliittisia realiteetteja, kertomaan siellä kehittyvistä yhteiskunnallisista ja poliittisista kokemuksista, ottamaan täysin voimin osaa käynnissä olevaan ajatustenvaihtoon. Jälleenrakentamaan.

Suomentanut: Vappu Helmisaari

Suomentaja kiittää Rino Gelmiä Nicolas Sarkozyn Yhdysvaltain-politiikkaa koskevista tiedoista sekä eräitä termejä koskevista täsmennyksistä.

80 vuotta Guernicasta - katsaus historian vääristelyyn

Baskien identiteetin symboli Guernican kaupunki tuhottiin pommimyrskyssä Espanjan sisällissodassa tasan 80 vuotta sitten, maanantaina 26. huhtikuuta 1937, kello 16.15 ja 19.30 välisenä aikana. Silloinen pyrkimys asutuskeskuksen ja siellä asuvien siviilien tuhoamiseen oli historiassa ensimmäinen laatuaan. Neljäsataa rakennusta viidestäsadasta tuhoutui ja tuhatkunta ihmistä kuoli. Francolainen historiankirjoitus vääristeli kuluneina vuosikymmeninä tapahtunutta sotarikosta. Nyt Guernica kamppailee unohdusta vastaan.

Lionel Richard* (Le Monde diplomatique, huhtikuu 2007)

Jos tapahtuma ei olisi inspiroinut espanjalaista maalaria Pablo Picassoa luomaan kuuluisaa mestariteostaan − kunnianosoituksena Guernican uhreille Pariisin maailmannäyttelyä varten vuonna 1937 − niin olisiko Guernican tuho jäänyt vain ihmiskunnan muistin varaan? Jos se olisi jäänyt vain kirjojen varaan, niin tapahtuman muisto oli varmasti himmentynyt, vaikka kuinka kuuluisia siitä kirjoittavat historioitsijat olisivatkaan.

Mutta miksi Francon joukot halusivat tuhota Guernican kylän, joka sijaitsi 35 kilometriä Bilbaosta?

Syynä oli baskimaan tilanne. Helmikuussa 1936 Espanjassa pidetyt kansanedustajavaalit antoivat voiton kansanrintamalle, jonka seurauksena Baskimaa sai poliittisen autonomian. Valitettavasti uusi hallitus ei ollut vielä toimintakykyinen, kun kenraali Francisco Franco teki 17.−18. heinäkuuta vallankaappauksen.

Huhtikuussa 1937 vain Baskimaa Espanjan alueen pohjoisosassa − Katalonian ja osan Aragoniaa ohella − pysyi enää tasavallalle uskollisena. Baskimaa hallitsi rikasta rautamalmialuetta, terästeollisuutta ja telakoita, joita vallankaappaajat tarvitsivat.

Pohjoisen kansallismielisen armeijan kenraali Emilio Mola tiedotti Francolle, että hän hoitaisi Baskimaan kolmessa viikossa. Hänellä oli käytössään 50 000 jalkaväen sotilasta sekä satakunta lentokonetta. Lisäksi hän saattoi luottaa Benito Mussolinin lähettämien italialaisiin joukkoihin ja Saksan Legiona Condoriin, joka käsitti 6500 vapaaehtoista jakautuneena panssarijoukkoihin sekä hävittäjä- ja pommituslentokoneisiin.

Kenraali Mola lähetti uhkavaatimuksen baskihallitukselle. Hän varoitti päättäneensä ”lopettaa pikaisesti sodan pohjoisessa” ja lisäsi: ”Jos antautuminen ei ole välitön, tuhoan koko Vizcayan maakunnan, aloittaen aseteollisuudesta.” Hän ei saanut vastausta ja ryhtyi toteuttamaan uhkavaatimustaan 31. maaliskuuta 1937.

Esikunnan johtajan everstiluutnantti Wolfram von Richthofenin määräyksestä Junker- ja Heinkel-pommikoneet tuhosivat systemaattisesti Bilboan ympäristön kyliä. Maanantaiaamuna 26. huhtikuuta lentäjät saivat tehtäväkseen murskata Guernican ja Durangon palopommeilla. Kaksi päivää myöhemmin nämä kaksi kaupunkia vallattiin vastarinnatta.

Koko toukokuun toteutettiin samaa strategiaa. Bilbao antautui 19. kesäkuuta 1937. Antautumisesta kieltäytyneiden baskien ei auttanut muu kuin pakata laukkunsa ja paeta Pyreneiden pohjoispuolella.

Francon kumouksellisten joukkojen johto julkaisi tilanteesta julkilausuman tiistaina 27. huhtikuuta 1937 tilapäisessä pääkaupungissaan Salamancassa. Se julkaistiin välittömästi kaikissa tasavaltaan kielteisesti suhtautuneissa ulkomaisissa lehdissä. Sen mukaan kansallismielisten syyttäminen lentokoneiden käytöstä oli ”panettelua”. Francolaiset julistivat verilöylyn tekijät ”punikeiksi”: tasavaltalaiset olisivat itse polttaneen kaupungit kieltäytyessään antautumasta.

Saatuaan näistä väitteistä tiedon, Baskihallituksen pääministeri José Antonio Aguirre vastasi kovasanaisesti. Hänen mukaansa pommitukset toteutettiin ”saksalaisilla lentokoneilla, jotka olivat kapinallisten palveluksessa”. Kansallismielinen radio vastasi syytämällä häntä valehtelijaksi. Aguirren syytöksistä Hitlerin sotilaita vastaan vaiettiin: ”Francon armeija ei sytytä tulipaloja, se valloittaa lojaalisti aseiden avulla. Punaiset joukkiot tuhoavat koska tietävät, että Espanja ei koskaan kuulu heille.”

Ranskan kommunistilehdistö ja vasemmistolehdistö yleensä piti kansallismielisten vastuuta näistä ”halpamaisista siviiliväestön pommituksista” kiistattomana. Todisteet Legion Condorin osallisuudesta operaatioon lisääntyivät, muuta eivät olleet riittäviä kumoamaan historian väärentäjien väitteitä.

Ranskalainen äärioikeiston edustajan Charles Maurraisin asenne oli tyypillinen, kun hän 11. toukokuuta 1937 kirjoitti L’Action française -lehdessä ”sadusta saksalaisten lentokoneista”, jotka ”olivat pudottaneet tonneittain pommeja”, mikä oli kuitenkin paljastunut ”bolsevikkien salajuoneksi” tarkoituksena peitellä ”punikkien rikokset”.

Tämä historian vääristely jatkui enemmän tai vähemmän Espanjassa aina Francon kuolemaan saakka vuonna 1975. Mutta todistaakseen nationalistit syyttömiksi ja rakentaakseen Euroopassa myönteistä kuvaa maastaan, virallisen historiankirjoituksen puolustajat valitsivat 60-luvun loppupuolella toisen suunnan: he sälyttivät kaiken pahan Hitlerille, Hermann Göringille sekä Legion Condorin komentajille.

Tämä sepitys oli helppo ratkaisu, olihan kulunut 20 vuotta Nürnbergin kansainvälisestä tuomioistuimesta. Espanjan antidemokraattisen äärioikeiston nöyristelijät eivät missään vaiheessa riskeeranneet itseään tuomitakseen tasavaltaa vastaan nousua eivätkä myöskään fasistivaltioiden liittoa fancolaisten kanssa. Päinvastoin, he myötäilivät vastakkaisia selittelyjä. He vähättelivät ahkerasti Guernican pommitusten laajuutta ja uhrien lukumäärää.

Heidän mukaansa francolainen komentaja ei ollut ennakolta tietoinen Legion Condorin suunnittelemasta pommituksista eivätkä saksalaiset pilotit olleet käyttäneet minkäänlaista harkintaa terrorissaan. Kohteena olisi ollut sillat ja asetehtaat esikaupunkialueella ja pilotit harhautuneet kohteessaan. Tulipalot ja suuri määrä ruumiita olisivat johtuneet harhalaukauksista.

Mitä saksalaisten näkökulmasta sitten tapahtui? Saksan kansa kuuli vasta Francon voiton jälkeen huhtikuussa 1937 Legion Condor sotatoimista. Useat julkaisut innostuivat ylistämään sen tehokkuutta. Vuosien 1914–1918 sodan sotilaista suositun kirjan julkaisseen Werner Beumelburgin uusi teos Taistelu Espanjasta julkaistiin vuonna 1940. Se kuvailee Espanjan sisällissodan kaikki tapahtumat kymmenessä luvussa ja arvioi tarkasti Hitlerin antama apu Francon joukoille.

Joka tapauksessa näissä julkaisuissa ei kerrota mitään siitä ”urotyöstä”, joka loi Legion Condorin surullisenkuuluisan maailmanmaineen. Myös Beumelburg toistaa Saksan natsipuolueen virallisen äänenkannattajan Völkischer Beaobachterin yleiseksi tekemään näkökannan, että Guernica ”tuhottiin täydellisesti punikkien toimesta”.

Vastoin joitakin vuosia myöhemmin levinneitä huhuja, Luftwaffen komentaja marsalkka Göring ei tunnustanut edes Nürembergin tuomareiden edessä Hitlerin joukkojen syyllisyyttä Guernican tragediaan. Hän oli yksinkertaisesti myöntänyt näyttäneensä vain vihreää valoa, jotta Espanjaa voitaisiin käyttää saksalaisten ilmavoimien kokeilukenttänä.

Natsien propagandaministeri Göbbels oli puolestaan lakoninen Journal-lehdessään: nähtävästi pettyneenä Espanjan kansallismielisten viattomuuden ilmaisuihin, hän uskoi Legion Condorin syyttömyyteen ja vaikutti vaivautuneelta jatkuvaan tapahtumien kieltämiseen.

Tapahtuman salaperäisyyttä on purettu melkoisen paljon vuoden 1945 jälkeen. Esimerkiksi entisten sotilaiden selittelyt ovat paljastavia, kuten Argentiinaan paennut entinen taistelulentäjä Wilfred von Oven kirjoittaa omassa teoksessaan vuonna 1978 kokeneensa vallankaappauksen jälkeisissä sotatoimissa ”historian intohimoisimman vaiheen”.

Saksan arkistojen avautumisen jälkeen on löydetty natsien ja Espanjan kansallismielisten välisestä yhteistyöstä lukuisia todisteita, jotka vievät perustan uskomukselta, että fancolaiset eivät olisi olleet tietoisia Legiona Condoren hyökkäyssuunnitelmista. Bilbaon antautumisen jälkeen 20. kesäkuuta 1937 kenraali Franco sähkötti Hitlerille kiittääkseen tätä saamastaan ”suuren Saksan kansan luottamuksesta”.

Guernican pommitus tuomitaan usein sillä verukkeella, ettei mikään sotilaallinen syy pysty sitä oikeuttamaan. Argumentti on ristiriidassa kenraali Molan ilmoittamiin tarkoitusperiin nähden. Pommitus paljastaa barbaarisuuden juuri sinä aikakautena, jolloin se oli uhka koko Euroopalle. Kyseessä oli äärimmäinen väkivalta ja halu tuhota fyysisesti vastustaja hintaan mihin tahansa, tosiasioita vääristellen.

Guernican unohtamista vastustetaan monin tavoin. Vuonna 2003 avattiin rauhanmuseo. On kuitenkin kiittäminen Picassoa siitä, että fasismiksi ymmärretty sana on saanut kuvallisen ilmaisunsa.

*Lionel Richard on Picardien yliopiston emeritusprofessori, joka on kirjoittanut erityisesti teokset L’Art et la Guerre (Hachette, Pariisi, 2005) sekä Nazisme et barbarie (Complexe, Brysseli, 2006). Suomennos Alexius Manfelt.

RANSKAN VAALIKAMPANJAN ETÄINEN SUHDE MUUHUN MAAILMAAN

Ulkopolitiikalla ei voiteta presidentinvaaleja, mutta sillä voi hävitä ne. Siksi presidenttiehdokkaat puhuvat epämääräisesti tämä hetken polttavimmista kysymyksistä eli Iranista ja Palestiinasta. Sitä vastoin ihmisoikeuksien puolustaminen muodostaa heidän ulkopolitiikkansa perusteet.

Bernard Cassen (Le Monde diplomatique, huhtikuu 2007)

“Ulkopolitiikka ei ole ylellisyyttä vaan välttämättömyys, tärkeämpää Ranskalle kuin koskaan”, kirjoitti Hurbert Védrine viimeisessä essessään. Ranskan entinen ulkoministeri asettaa monia kuumia kysymyksiä, osa varsinaisia aikapommeja, joihin seuraavan Ranskan hallituksen, kuten kaikkien muidenkin hallitusten, on otettava kantaa. Hän viittaa väkivallan kierteeseen, joka voi johtaa “sivilisaatioiden yhteentörmäykseen”.

On huomionarvoista, että ehdokkaiden vaaliohjelmissa ulko- ja puolustuspolitiikka, kuten myös Eurooppa-kysymykset, ovat asialistan häntäpäässä. Kaikki nämä liittyvät läheisesti toisiinsa, koska kansallista ulkopolitikkaa voidaan koordinoida Euroopan tasolla ja Euroopan komissiolla on itsenäinen edustus yli sadassa eri maassa. Ne ovat kytkyssä myös siksi, että kauppa- ja maatalouspolitiikka on ollut jo vuosikymmeniä Eussa yhteisesti päätettäviä yhteiskompetenssiasioita, eikä niitä voi erottaa jäsenvaltioiden ja kolmansien maiden välisistä keskinäisistä poliittisista ja diplomaattisista neuvotteluista.

Mutta ne ovat myös toisistaan erillisiä, koska EU valvoo tiukasti sisäpoliittisiin kysymyksiin. Sen 27 jäsenmaata ovat jo menettäneet kaksi talouspolitiikan välinettään, raha- ja budjettipoliitiikan vipuvoiman.

Verotus, joka on periaatteessa kokonaan jäsenvaltioiden asia, on käytännössä harmonisoitunut ja alentunut unionin sisäisen kilpailun vuoksi. Noin 80 000 sivun “acquis communautaire”, yhteisön eri tasoinen lainsäädäntö perussopimuksista oikeuskäytäntöön, ohjaa lähes kaikkea kansallista toimintaa.

Eurooppakysymysten pitäisi kaiken järjen mukaan sisältyä näkyvästi kaikkiin vaaliohjelmiin, ottaen huomioon, että kansallinen liikkumavara rajoittuu pelkästään niille kapeille politiikan alueille, joita yhteisön tasolla määritelty politiikka ei kata. Ilman tämän yhteispoliitikan täydellistä tarkistusta ja yleissopimusten ehtojen uudelleenneuvotelua, monilla presidenttiehdokkaiden esittämillä ohjelmilla ei ole mitään vaikutusta.

Eräs tälläinen ehdotus EUn perustuslaillisen sopimuksen (jonka kansanäänestys hylkäsi 29.5.2005) kannattajien keskuudessa oli Nicola Sarkozyn (keskustaoikeistolainen UMP-puolue) fiskaalista dumppausta kieltävä esitys. Tämän esityksen on toistanut Francois Bayrou (keskustaliberaali UDF-puolue), joka kannattaa euroopalaista verotuksen harmonisointia. Vihreät ja heidän ehdokkaansa Dominique Voynet esittävät, että “pääsy EU-markkinoille pitäisi rajoittaa sellaisille tuotteille ja palveluille, joiden tuottamisessa ja kuljetuksessa noudatetaan vähintään Kansainvälisen työjärjestön standardeja”.

Sosialistien PS-puolueen ehdokkaan Ségolène Royalin toimenpide numero 89 hänen 100 kohdan presidenttiohjelmastaan pyrkii liittämään kasvu- ja työllisyystavoitteet Euroopan keskuspankin perussääntöön. Voynet menee pidemmälle ja ehdottaa EKPn itsenäisyyden peruuttamista.

Nämä ja monet muut toimenpiteet ehdollistavat hyvän osan ehdokkaiden ajamasta talous- ja sosiaalipolitiikasta ja olisivat käyneet mahdottomiksi toteuttaa, jos perustuslaillinen sopimus olisi hyväksytty. Yksikään ehdokkaista ei täsmennä mitä tapahtuisi, jos 26 muuta jäsenmaata eivät hyväksyisi heidän esityksiään (mikä on hyvin todennäköistä).

Mainituilla ehdokkailla, kuten suurimmalla osalla muistakin ehdokkaista, ei ole paljoa sanottavaa tästä tärkeimmästä kysymyksestä, tai yleensäkään ulkopolitiikastaan jos heidät valittaisiin. Useimmat heistä pysyttelevät yleistysten tasolla höystäen puheensa globaalipoliittisen näkemyksen murusilla.

Ei ole sattumaa, että kaikkein rakentavimmat ja monimuotoisimmat esitykset tulevat ehdokkailta, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia tulla valituiksi presidentinpalatisiin: trotskilainen LCR-puolueen Olivier Besancenot, riippumaton globalisaatiokriittinen José Bové ja kommunistisen PCF-puolueen Marie-George Buffet. He ovat esimerkiksi ainoita ehdokkaita, jotka esittävät, että Ranskan tulisi joko erota Natosta tai että Nato pitäisi purkaa kokonaan. Royal puolestaan rajoittuu vastustamaan jatkuvaa kiusausta laajentaa Naton toimintakenttää ja toimialaa.

Pääpuolueiden ehdokaat rajoittuvat periaatteellisiin kannanottoihin, mutta he eivät kuitenkaan pysty välttymään joiltain yksityiskohtaisimmilta lausunnoilta kolmesta ajakohtaisesta kysymyksestä: suhteista Yhdysvaltoihin, Lähi-Idän konflikteihin ja Ranskan läsnäoloon Afrikassa.

Transatlantinen suhde on erityisen arka aihe, varsinkin Irakin mullistuksen ja demokraattien marraskuisen vaalivoiton jälkeen Yhdysvalloissa. Ehdokkaiden ohjelmia ja lausuntoja lukiessa vaikuttaa siltä, että mistä tahansa viitaus atlanttiseen suhteeseen, tai ainakin avoin puhe siitä, on muodostunut tabuksi läpi koko tämähetkisen poliittisen kirjon.

Laitavasemmisto ei nosta kysymystä esiin, kuten ei myöskään Philippe de Villiers (oikeistolainen MPF-puolue) eikä Jean-Marie le Pen (äärioikeistolainen Front National). Vihreät ja Voynet eivät puhu siitä mitään ohjelmassaan, mutta heitä ei voine epäillä erityisestä myötätunnosta George Bushin Amerikkaa kohtaan, joka on todellinen ekologisen politiikan vastakohta. Sitä vastoin Bayroun, Royalin ja myös Sarkozyn kannat ovat odotettuja.

Bayrou ja PS tuomitsivat aikanaan Irakin valtauksen. Vaalikampanja on antanut tilaisuuden uudistaa tämä kritiikki. Bayrou vahvistaa, että hän hyväksyi Chiracin kannan, jota Dominique de Villepen puolusti: Ranska ei ele toiminut "röyhkeästi vaan on uskollinen itselleen". Royal on samoin arvioinut myönteisesti Jacques Chiracin politiikkaa.

Tässä kysymyksessä hän on vastakkaisella kannalla kuin yksi kilpailijansa sosialistien ehdokkaaksi, Dominique Strauss-Kahn, joka on tuominnut Ranskan ulkopoliittisen tyylin, vaikka on epävarmaa mitä hän todella ajattelee asiasta. Entinen valtiovarainministeri julistaa tyynesti Le Meilleur de Mondes -julkaisussa (joka on Yhdysvaltoihin myönteisesti suhtautuvien ja Irakin sotaa puolustavien "intellektuellien", kuten Andre Glucksmannin, innoittama): "tässä kysymyksessä linjani voi tiivistä näin: en ole Chiracin enkä Blairin kannalla. En kannata Jacques Chiracin steriiliä ylimielisyyttä enkä Tony Blairin tottelevaisuutta".

"Ylimielisyys" on Ranskan Irak-linjan kriitikoiden avainsana molemmin puolin Atlanttia. Myös UMPn ehdokas Sarkozy julistaa Le Meilleur de Mondes -julkaisussa, ettei siedä ylimielistä Ranskaa. Kun hän vieraili 12. syyskuuta 2006 Washingtonissa, hän myönsi nöyryyden hetkenään (jolla hän pyrki innostamaan Ranskan ulkopolitiikkaa), ettei Ranska ollut täysin syytön keskinäisiin huonoihin suhteisiin. Hänet palkittiin valokuvalla, jossa hän pääsi seisomaan Bushin vierelle.

Sarkozy pian ymmärsi tehneensä hirvittävän virheen olemalla avoimesti Bushin puolella ja näyttäen kannattavan hänen politiikkaansa. Samanlainen virhe oli jo myötävaikuttanut Espanajan pääministerin José Maria Aznarin tappioon maaliskuun 2004 vaaleissa, ja on pian syynä Blairin lähtöön Britannian pääministerin residenssistä.

Sarkozy tunnetaan nyt "amerikkalaisena" - risti, jota hän kantaa yrittäessään korjata imagoaan. Hän sanoi puheessaan 28. helmikuutta, että hän halusi "vapaan Ranskan" ja "vapaan Euroopan", ja pyysi "amerikkalaisia ystäviä" jättämään meidät rauhaan, koska "ystävyys ei ole alistumista". Milloin hän siis sanoi mitä hän todella ajattelee: syyskuussa 2006 vai helmikuussa 2007?

Mitä tulee Palestiinan kysymykseen, kolme johtavaa ehdokasta eivät ole hylänneet virallista linjaa, mutta eivät ole sitä ryhtyneet kannattamaankaan. Bayrou ei ole sanonut mitään. Sarkozy on antanut hämäriä vihjeitä linjastaan: kaikkiin Israelin vaatimuksiin ei tule suostua (joka on marginaalinen muutos hänen maineelleen varauksettomana Israelin tukijana, joksi hän on myös ymmärretty Israelin puolelta). Hän myös huomauttaa, että ensimmäinen matka jonka hän teki UMPn johtajana oli nimenomaan Israeliin tavatakseen Ariel Sharonin.

Royalin Israelin ja Palestiinan vierailun ristiriitaiset lausunnot ovat herättänyt arvostelua, sillä hän näytti kannattavan suojamuurin rakentamista vaikka sai Palestiinan presidentiltä Muhamed Abbakselta myönteistä palautetta.

Royalin presidenttiohjelman kohta numero 92, "käynnistetään yhdessä eurooppalaisten kumppanien kanssa aloite kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden konferenssista", on sopivan epämääräinen ettei herätä vastustusta ja riippuu kokonaan muiden asianosaisten hyvästä tahdosta. Siinä ei mainita millään tavalla millaiselle legaaliselle perustalle konferenssi perustuisi. (Vain Bové ja Buffet sanovat, että konferenssi pitäisi pitää YKn puitteissa sekä pyrkiä muodostamaan Palestiinan itsenäinen valtio Israelin rinnalla, vuoden 1967 rajalinjauksin Itä-Jerusalem pääkaupunkinaan, tunnustaen pakolaisten takaisinmuutto-oikeus uudelleenneuvotelluin ehdoin. Tämä kanta tosin toistaa YKn päätöslauselmien ehdot.)

Tässä kysymyksessä Royalin on otettava huomioon vahva israelmyönteinen tendenssi hänen oman puoleensa johdossa - oli hänen oma kantansa mikä tahansa, jos sitä nyt onkaan. Tätä kuvataan verhotusti viittamalla kriittisesti "Ranskan arabimieliseen politiikkaan" - millä tarkoitetaan riittämättömästi israelmyönteistä politiikkaa. Ei ole yllättävää, että Srauss-Kahn hyökkää sellaista politiikkaa vastaan.

Iranin suhteen mielipiteet (jos niitä on) ovat vain näennäisesti jakautuneet. Baroyn arvion mukaan ydinaseiden salliminen Iranille merkitsisi uutta "Müncheniä"; hän kannattaa tiukkaa linjaa, mutta ei ole selvää miten kauas hän olisi valmis tällä linjalla menemään. Sakozyn mukaan sotilaallinen väliintulo olisi hyödytön ottaen huomioon taloudellisten pakotteiden vaikutukset Iranin hallitukseen, mutta hän ei suostu pitämään sitä vaaralliseksikaan.

Royal taas ei ole perunut noloa lausuntoaan, jossa hänen mukaansa Iranilla ei pitäisi olla edes oikeutta ydinvoimaan rauhanomaisiin tarkoituksiin, mikä taas on vastoin kansainvälistä lakia. Eli kaikessa lyhykäisyydessään: kukaan ei tiedä, mitä mainittujen ehdokkaiden johtama hallitus tekisi, jos Israel ja/tai Yhdysvallat päättäisi ryhtyä sotilaalliseen väliintuloon.

Kaikki presidenttiehdokkaat riippumatta poliittisesta väristä ovat ainakin yhdestä asiasta yksimielisiä: "Francoafriquesta", Ranskan presidenttien henkilökohtaisesta erityissuhteesta Afrikan johtajiin on tehtävä loppu ja purettava 60-luvulta juontuvan verkoston vaikutus, jota presidentit Jacques Foccart, Charles Pasqua ja Jean-Christophe Mitterrand ovat perätysten johtaneet. Tämä tosin olisi vain yksi alueellinen sovellutus Jacques Chiracin kolmesta diplomaattisesta periaatteesta, jotka Hubert Védrine on identifioitunut: ihmisoikeuideologia, eurooppalaisuus, ja transatlanttisuus.

Mutta perustuslakikansanäänestyksen tulos ja Irakin fiasko ovat mitätöineet kaksi viimeistä pyrkimystä, ainakin toistaiseksi. Siten ihmisoikeuksia korostava linja tulee vallitsemaan Ranskassa, riippumatta siitä kuka valitaan presidentiksi 6. toukokuuta, ja tulee määrittelemään Ranskan suhteita Kiinaan, Venäjään, arabimaailmaan ja Afrikkaan. Tästä on saatu ennakkomakua Darfur-julkilausumassa, jonka useimmat ehdokkaat ovat allekirjoittaneet.

Näkemyksellisyyden puuttuessa siitä minkälaisia tulevat olemaan maailmanlaajuiset valtatasapainon muutokset ja minkälaisen mahdollisuuden se jättää "elintärkeiden kansallisten etujen" (nykyään poliittisesti epäkorrekti termi) puolustamiseksi, ihmisoikeuksien ajaminen on kuitenkin ansiokas yksinkertaisena - tosin maailmaa yksinkertaistavana - viitekehyksenä Ranskan ulkosuhteille.

Talousglobalisaatio tuli veljesmaiden väliin

”Pulp fiction – it takes more than two to tango…”

Maailmanpolitiikan professori Jussi Pakkasvirta/ HY

Paikallisen, kansallisen ja globaalin suhteet hankaavat Uruguayn ja Argentiinan rajajoella Fray Bentosissa. Uruguayn kipeät kysymykset tiivistyvät talousnationalismin, Mercosur -integraation ja globalisaation suhteisiin − kuten Edouard Bailby kirjoittaa artikkelissaan (Diplo II) analysoidessaan maansa vasemmiston ongelmia.

Bailbyn ajatuksia voi jatkaa kysymällä, miten sovittaa yhteen kansallisten työpaikkojen vaade, ulkomaisen pääoman liikkeet ja vapaakauppa? Entäpä paikallisdemokratia, ympäristökysymykset ja talousglobalisaatio?

Metsä-Botnian tehdashanke joutui syrjäiseltä näyttävällä Uruguaya-joella keskelle 2000-luvun latinalaisamerikkalaisen politiikan kuohuntaa: Uruguay ja Metsä-Botnia kuvittelivat voivansa tanssia rauhassa sellutangon, mutta toisin kävi. Argentiina ilmoitti kovin voimakkaasti olevansa suurin ja kaunein tangomaa, ja veljeskansojen − Argentiinan ja Uruguayn − vasemmistohallitukset eivät juuri keskustele keskenään.

Uruguay-joen varteen on suunniteltu sellutehtaita jo pitkään. Puupeltojen istutus aloitettiin 1970-luvulla. Uruguayn nykyistä vasemmistohallitusta edeltävällä hallitus hyväksyi kahden sellutehtaan, suomalaisen Botnian ja espanjalaisen Encen rakentamisen Fray Bentosiin vuonna 2002. Tuolloin maan nykyinen presidentti Tabaré Vázquez ilmoitti olevansa selluhankkeita vastaan, kuvaillen näitä Pohjoisen lähettämiksi saastuttajiksi. Valtaan tultuaan hän muutti kuitenkin nopeasti näkemystään, ja vuoden 2006 lopulla Uruguayihin oli suunnitteilla jo viiden sellutehtaan rakentaminen.

Tällä hetkellä Uruguayn puuistutukset kasvavat noin 70 000 hehtaaria vuosittain. Vuonna 2005 niitä oli 800 000 hehtaaria. Puupeltojen kasvuvauhti lisääntynee lähivuosina, sillä Uruguayn hallitus tukee uusia selluhankkeita, esimerkiksi toista suomalaistaustaista toimijaa, Stora Ensoa. Ence sen sijaan vetäytyi kiistanalaiselta rajajokialueelta mutta etsii tehdaspaikkaa muualta alueella.

Miksi Argentiinalaiset ovat vastustaneet naapurimaan kamaralle nousevaa tehdasta niin sinnikkäästi? On väitetty, että Argentiina haraa vastaan, koska se ei itse saanut sellutehtaita. Isoa maata ärsytti se, että pieni naapuri veti hankkeet sen nenän edestä. Tehtaat olisi ehkä voitu rakentaa myös Argentiinan puolelle, mutta Argentiinassa ei ollut eikä ole suurpuuviljelmiä, jotka vaaditaan miljoonan tonnin sellutehtaalle − toisin kuin Uruguayssa, jossa selluntuotantoa oli valmisteltu 15 vuoden ajan eukalyptus-istutuksilla. Lisäksi Argentiina on vasta toipumassa vuosien 2002-2003 talouskriisistä ja on poikkikansalliselle pääomalle edelleen riskimaa.

Paikallisväestön vastustuksessa Gualeguaychússa sen sijaan on kyse ympäristötietoisuuden noususta ja aidosta huolesta omien perinteisten elinkeinojen häviämisessä. Argentiinalainen ympäristöliike sai Uruguay-joesta oma Koijärvensä. Tätä Botnia ei omassa maariskianalyysissään osannut ottaa huomioon, vaikka huomasikin Argentiinan ”ongelmallisuuden” mahdollisena sijoitusmaana.

Tiedotusvälineiden rooli sellukiistassa on ollut mielenkiintoinen. Suomessa ei ole selvästi tajuttu, että sellutehdas Etelä-Amerikassa on eri asia kuin sellutehdas Suomessa. Latinalaisessa Amerikassa sellutehtaat toimivat maaseutuympäristössä, puupeltojen ympäröiminä. Näitä ei voi verrata Suomen metsiin tai paperiteollisuuskaupunkeihin.

Kansantaloudellisestikin kyse on kuin eri taloudenalasta. Suomessa metsäteollisuuden sellutehtaille ominaista on verkottuminen ja paikallisten alihankkijoiden käyttö.

Latinalaisamerikkalaisille poliitikoille selluhankkeet näyttäytyvät teollisuutena ja uusina pääomina. Positivistis-teknologisen kehitysajattelun sisäistäneet poliitikot − vasemmalta oikealle − hyväksyvät hankkeet, koska he yhdistävät teollistumisen kaivattuun uuteen kehitykseen.
Silti on huomattava, että Latinalaisen Amerikan sellutehtaat eivät luo ympäristölleen samanlaisia kansantaloudellisia synergiaetuja kuin Suomessa. Esimerkiksi Botnia toimii Uruguayssa sitä varten luodulla vapaakauppa-alueella; alueelle tuoduista tarvikkeista ei makseta tulleja eikä tehtaan tuotoksesta veroja.

Suomalaisittain kyse on siis dramaattisesta paperiteollisuuden tuotantoketjun muutoksesta: Pohjois-Euroopassa eri syistä yhä vaikeammin saatavissa olevaa puuta ja siitä tehtyä paperimassaa, raaka-ainetta, tuodaan nyt tankkereilla kaukaa. Historioitsijana mieleen tulee 1900-luvun alun monikansalliset yritykset eri puolilla Latinalaista Amerikkaa.

Kello on kiertänyt tällä nykyglobalisaation hetkellä jälleen täyden kierroksen. Ei ole suuri ihme, että Suomea on erheellisesti kuvattu Argentiinassa imperialistisena, kolonialistisena toimijana. Suomi (valtio, hallitus, kansa) näet sekoitetaan Botniaan; jopa Auschwitz-symboliikkaa on kohdistettu pohjoisen herrakansaan ympäristöjärjestöjen propagandassa. Tämä viimeinen vertaus voi lopulta osua argentiinalaiseenkin nilkkaan − sanoo taas historioitsija, joka muistaa minne natsiaktiiveja aikoinaan joukolla pakeni (myös Suomesta).

Lopuksi on hyvä muistaa, että paperi on maailman perustarvike, jota tarvitaan ja jota jollain lailla jossain myös tehdään. Mikä olisi ekologisesti kestävintä ja vielä samalla taloudellisesti tehokkainta? Koko prosessi Suomessa vai koko prosessi…Uruguayssa? Vai ympäri maailmaa hajautettu tuotantoketju ja –verkosto.

Siinäpä tämän sellutangon ydin − katsotaan asiaa sitten yritysten, paperityöläisten tai ympäristöaktivistien näkökulmasta. Tämä kolumniavauksen tarkoitus onkin haastaa yritysjohdon, ay- ja ympäristöliikkeen edustajia keskusteluun.

Professori Jussi Pakkasvirta tutkii Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa (Pulp Fiction? Globalizing Industry and Nationalist Rhetoric in Argentina, Uruguay and Finland) sellutehdastapauksen vaikutuksia Latinalaisessa Amerikassa ja Suomessa.

Lähi-itä on mainettaan vakaampi

Lähi-idässä on kriisipesäkkeitä, Irak pahimpana, Palestiina ja Libanon seuraavilla sijoilla. Näistä vain Irakin tilanne on olennaisesti heikentynyt viime vuosina, Yhdysvaltojen sotilaallisen toiminnan seurauksena. Muualla tilanne ei ole käynyt uhkaavammaksi. Iranin kohdalla on huomattava, että tilanteen kiristyminen liittyy ensisijaisesti suurvaltapolitiikkaan, ei Lähi-idän sisäiseen kehitykseen.

Professori Jaakko Hämeen-Anttila

Väyrysen kolumni (katso blogi 12. helmikuuta) nostaa esille Lähi-idän politiikan tärkeän tekijän, klaanit, jotka kilpailevat valtioiden kanssa kansalaisten lojaliteetista. Klaanit tosiaan ovat arkea Irakissa ja Libanonissa, joissa valtio on toissijainen toimija, klaanit ensisijaisia. Osittain tämä pätee palestiinalaisalueellakin.

Mutta ei juuri muualla. Kirjoituksessa on hieman hämäävää se, että nämä kolme aluetta on nostettu esiin esimerkinomaisesti vaikka kyse on Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan vahvimmin klaaniutuneista maista. En myöskään usko, että klaanipolitiikka olisi mitenkään erityisesti leviämässä. Irakin miehitys on tietysti ajanut maan kaaokseen ja nostanut klaanit ennennäkemättömän tärkeään asemaan. Siellä klaanipolitiikka on levinnyt.

Mutta Libanonissa tilanne ei juurikaan ole muuttunut vuosikymmeniä vallinneesta. Libanon on vuorotellut sisällissodan ja jännitteisen rauhantilan välillä, mutta kansalaisten ensisijaisena samaistumiskohteena ovat koko ajan olleet heidän omat uskonto- ja klaaniryhmänsä. Siellä tilanne ei juurikaan ole muuttunut.

Muualla arabimaailmassa ei ole nähtävissä klaaniutumisen lisääntymistä. Erilaisia intressiryhmiä jokaisessa valtiossa tietysti on ja valtiot ovat Lähi-idässä aina olleet länsimaisia valtioita hajanaisempia yksiköitä, mutta minun on vaikea nähdä tässä tilanteen juurikaan muuttuneen viime aikoina. Irakia lukuunottamatta.

Irakin tilanne on myös osoittanut sen, että Lähi-itä on mainettaan stabiilimpi. Väyrysen esille tuomat taloudelliset ja yhteiskunnalliset ongelmat ovat hyvin konkreettisia ja niiden ratkaiseminen vaatii tosiaan taloudellisten ja sosiaalisten olojen asteittaista parantamista ja samalla demokratisoitumisprosessin edistämistä.

Mutta on silti syytä panna merkille, että Irakin ajautuminen kaaokseen ei ole heijastunut kovin vahvasti ympäristöön, vaikka on toki turvallisuusriski. Se ei kuitenkaan ole saanut aikaan laajamittaista levottomuutta muissa maissa.

Lähi-idässä on kriisipesäkkeitä, Irak pahimpana, Palestiina ja Libanon seuraavilla sijoilla. Näistä vain Irakin tilanne on olennaisesti heikentynyt viime vuosina, Yhdysvaltojen sotilaallisen toiminnan seurauksena. Muualla tilanne ei ole käynyt uhkaavammaksi. Iranin kohdalla on huomattava, että tilanteen kiristyminen liittyy ensisijaisesti suurvaltapolitiikkaan, ei Lähi-idän sisäiseen kehitykseen.

Iranilla on täysi mahdollisuus elää sovussa lähinaapuriensa kanssa. Maa on pyrkinyt laajentamaan vaikutusvaltaansa mutta Iranin vaikutusvallan kasvu ei sinänsä ole turvallisuusuhka. Ydinaseeseen Iran on ilmeisesti pyrkimässä, mutta on vaikea nähdä, mitä konkreettista uhkaa tästä muodostuisi. Ydinaseen hankkiminen on Iranille ensisijaisesti arvovaltakysymys - ydinasekerhon jäsenenä Iranin poliittinen painoarvo kasvaisi - ja toissijaisesti puolustusstrategia. Maan kaksi rajanaapuria on miehitetty viime vuosina. Ydinasevaltiota ei lähdetä kevyesti miehittämään.

Irakin tilanne on kriittinen, mutta kokonaisuudessaan Lähi-idän tilanne ei ole muuttunut aiempaa uhkaavammaksi. Ei kyllä myöskään rauhoittunut.