Lukuun ottamatta sopimusasioita tai sisäisiin asioihin soveltuvia mantroja suurimmassa osassa EU-maista Eurooppa loistaa poissaolollaan poliittisesta keskustelusta.
Koska Ranska on osittain poikkeus tästä säännöstä, olisi voinut odottaa, että presidentinvaalien sekä eduskuntavaalien kampanjoinnissa olisi nähty jatkumo EU:n perustuslaista järjestetyn kansanäänestyksen linjauksista. Tuolloin keväällä 2005 EU:n perusteista käytiin ennennäkemättömän monipuolista ja vilkasta keskustelua. Nyt siitä ei ole jälkeäkään.
Kuten muissakin unionimaissa, kaksi kolmesta tai jopa kolme neljästä kansalaisiin vaikuttavasta laista ei ole suinkaan tehty hallituksen tai parlamentin aloitteesta. Ne johtuvat suoraan Euroopan yhteisön oikeudesta, joka tehdään hallitustenvälisellä tasolla ilman parlamentaarikkojen tai etenkään äänestäjien kontrollia.
Tästä seuraa, että tulevaisuudessa presidentti ja hallitus vastaavat vain joka kolmannesta tai neljännestä voimassa olevasta laista. Mutta kenelläpä hallituspuolueiden ehdokkaista olisi riittävästi rohkeutta ja poliittista vastuuta sanoa se ääneen?
Mieleen tulee vertaus elefantista olohuoneessa: paksunahka on kovasti läsnä, se vie suurimman osan tilasta, mutta kukaan ei ole huomaavinaankaan sitä, ettei tarvitsisi keskustella sen koosta ja aikomuksista - sehän on rikkonut jo suuren osan porsliineistakin.
Tämä tahallinen sokeus on hyvin haitallista ”kansoja kiinnostavalle” (Charles de Gaulle) Euroopasta, jonka pitäisi luopua roolistaan liberaalin globalisaation myyränä.
Euromyönteisyyttä ei pystytä nostattamaan juhlimalla ”vapaata kauppaa ilman esteitä” ja antamalla pääoman, tavaran ja palveluiden vapaalle liikkuvuudelle ”perusoikeuden” statusta samaan aikaan kun sen seuraukset (sosiaalinen, julkistaloudellinen ja ekologinen kurjistuminen, tuotannon siirtyminen, prekariaatin yleistyminen) aiheuttavat entistä voimakkaampaa vastustusta.
Kaiken lisäksi merkittävä osa ihmisistä ajattelee, että nykyinen Euroopan perusta on pohdittava uudelleen. He toivovat jopa kriisinkin kautta ”toisenlaisen Euroopan” muodostamista, jonka monien suunnitelmien yhteisenä nimittäjänä on uusliberalismin vastustus.
Politiikan toisessa ääripäässä eurovihamielisyys ruokkii äärioikeiston liikehdintää erityisesti Alankomaissa, Puolassa ja Ranskassa. Koska näiden toisilleen vastakkaisten liikkeiden syitä ei ole analysoitu eikä niihin ole puututtu, päädytään laiskasti käsittelemään molempia liikkeitä yhtenä ilmiönä, populismina. Kuitenkin on pantava merkille, että myös äärikansallisen liikkeen ulkopuolella saatetaan puhua EU:sta eroamisesta ja eurosta luopumisesta.
Tosin eräät voimakkaimmin Eurooppaa puolustavat ja ihannoivat puolueet ja liikkeet Ranskassa ovat sitä mieltä, että Eurooppa on yhtä lailla ongelma kuin sen ratkaisukin. EU:n perustuslain pelastuspyrkimyksissään he eivät kuitenkaan sorru takavuosien naiviin Eurooppa-uskoon, joka ei mene enää läpi suurelle yleisölle.
Niissä joukoissa, joissa ei nykyisiä sopimuksia kyseenalaisteta, selvänäköisimmät tarkkailijat kyllä tiedostavat, että yksinkertaiset institutionaaliset parannukset eivät kykene puhaltamaan uutta henkeä yhteisen Euroopan rakentamiseen. Mikäli kysymykset avattaisiin uudelleen, pitäisi tarkemmin määritellä hankkeen päämäärät, toiminnan demokraattinen luonne ja maantieteellinen laajuus.
Bernard Cassen on Le Monde diplomatiquen toimituksen päällikkö. Artikkeli on julkaistu toukokuun numerossa. Suomennos Meri Päivärinne.
11. lokakuuta 2007
Perustuslaki: millaiset rajat ja mitkä tavoitteet EU:lle?
Kuten vuonna 1954 Ranskan parlamentissa kaatui ranskalainen aloite yhteisestä eurooppalaisesta puolustusyhteistyöstä, niin myös yhtä kunnianhimoinen aloite yhteisestä eurooppalaisesta perustuslaista kaatui ranskalaisten kansanäänestyksessä 2005. Lieneekö tapahtumilla muutakin yhteistä?
Michel Foucher*
Edellisessä tapauksessa kolme vuotta myöhemmin allekirjoitettiin Roomassa kaksi tärkeää sopimusta, Euroopan talousyhteisön (ETY) sekä Euroopan atomienergiayhteisön (Euratom) perustamissopimukset. Laukaiseekohan myös perustuslain kaatuminen uutta perustaa luovan institutionaalisen sopimuksen syntymisen siitä kolmen vuoden päästä?
Ranskan äänestyksen ”ei” sekä sitä seurannut Alankomaiden vastaava tulos oli Euroopan kehityksessä risteyskohta.
Berliinissä 25.3.2007 annettu julistus reagoi tähän keskittymällä juhlistamaan puolivuosisataisen kehityksen tosiasiallisia saavutuksia ja korosti yhteistä, uudistunutta arvopohjaa ja vältti raskaita, erimielisyyttä aiheuttavia aiheita, kuten laajentumista ja perustuslakia. Siinä kuitenkin määriteltiin seuraavaksi välietapiksi vuoden 2009 europarlamenttivaalit, joiden perustellaan muodostetaan seuraava komissio.
Ranskalaisten äänestäessä perustuslakia vastaan he eivät äänestäneet ehdotettuja institutionaalisia uudistuksia vastaan, vaan sopimuksessa esitettyjä taloudellisia linjauksia vastaan, jotka oli kirjattu sopimuksen kolmanteen osaan, sekä maantieteelliseen laajenemiseen liittyvää hallitsematonta kiirehdintää vastaan. Ranskassa niukalla enemmistöllä hyväksytyllä Maastrichtin sopimuksella (1992) oli luotu yhteinen valuutta ja vahvistettu yhdistyneen Saksan asema EU:n osana.
Vuonna 2005 geopoliittinen tilanne oli toinen. Ulkoisesti oli alkanut 10 uuden valtion jäsenyys vuodesta 2004, joka toki oli historiallisin syin perusteltavissa, mutta josta ei käyty lainkaan kunnollista poliittista keskustelua, päätöksenteko ilman julkista debattia sai aikaan sen vaikutelman, että tehtiin ”sanatonta historiaa”.
Unionin sisälle taas syntyi juopa Yhdysvaltojen päädyttyä voimakeinoihin Irakissa, ja se vaikutti perustuslain valmisteluun: yhtenä sivutavoitteena oli sovun löytyminen sotatoimien edessä eri kannoille joutuneiden jäsenmaiden välille.
Maailmanlaajuisesti taas havahduttiin viimein Kiinan (jo vuodesta 1978 alkanut) ja Intian (vuodesta 1991) uuteen asemaan maailmantalouden kentällä, jossa ne eivät ole tavallisia valtioita, vaan kokonaisia kehittyviä ”maailmoja”. Niillä on kilpailuetuina kompetenssi ja palkkataso, kunnianhimo sekä aivan yksinkertaisesti halu nousta köyhyydestä. Kilpailu ei tullutkaan enää tällä kertaa joiltakin yksittäisiltä alueilta kuten Singaporesta, Hongkongista tai Taiwanista, joilla väestön tuoma potentiaali on rajallinen.
Kysymyksessä on hyvinkin perustavanlaatuinen muutos, joka käynnistää uuden suuren aallon historian kiihtymiseen ja vaikuttaa saavutettuun tilaan Euroopan hyvinvointivaltioissa.
Ranskassa äänestäjät olivat huomanneet hyvin tämän kolmella tasolla tapahtuneen muutoksen, jolla on painava vaikutuksensa ja jonka vuoksi Eurooppa-projekti on uudistettava syvällisesti. Kuinka EU voisi vahvistaa paikkansa poliittisena toimijana hyväksymällä perustuksena esitetyn sopimuksen, kun tilanne on taloudellisesti ja geopoliittisesti epävarmuuden leimaama? (1)
Lisääntynyt sosiaalinen haavoittuvuus ja tunne, että taloudellisesta eristäytymisestä on tullut poliittinen aihe tekivät mahdolliseksi äänestää ”ei” sellaisen Euroopan kehittämiselle, joka esitettiin ääriliberaalin talouskehityksen valossa myös siksi, että puheissa kiellettiin pitkä historia ja geopoliittisen asema. Äänestäjät vastustivat myös rajoiltaan häilyvän, heterogeenisen poliittisen kokonaisuuden luomista, joka on täysin vastakkainen ranskalaisten käsitykselle kansallisvaltiosta, jonka poliittinen valta on selvästi ja tarkoin rajattu.
Alankomaissa, joka myös on ETA:n perustajajäsen ja yksi vapaakaupan suurista hyötyjistä, äänestäjien varauksellisuuteen liittyi pelko kansallisen identiteetin katoamisesta hallitsemattoman kasvun seurauksena, perinteisesti suvaitsevaisuudestaan tunnetun valtion kriisi suhteessa maahanmuuttajaväestöön ja itsemääräämisen merkkien vähentyminen jo sen vuoksi, että sopimuksen nimi olisi ollut perustuslaki.
Vaikka onkin totta että (toukokuussa) 18 valtiota on ratifioinut sopimuksen, niistä kaksi eli Espanja ja Luxemburg kansanäänestyksellä, seitsemän valtiota on pidättäytynyt kannasta puolesta tai vastaan. Näistä hiljaisena pysyvistä maista suurin osa on ollut Euroopan vapaakauppajärjestössä (EFTA), Portugalista Ruotsiin, mukaan lukien Irlanti, Iso Britannia ja Tanska, näiden lisäksi joukossa on Vaclav Klausin johtama Tšekin tasavalta.
Tšekki ei peitä pitävänsä parempana yksinkertaista ”Euroopan valtioiden organisaatiota” liian suurina pidettyjen valtaoikeuksin varustetun unionin sijaan. Puolan tapaus on erillinen, sitä leimaa eliittipuolueen itsehallintoa korostava populistinen pyrkimys, josta poiketen kasvava osa puolalaisista, mukaan lukien maanviljelijät, on kallistumassa unionin taakse.
Puolan erittäin edulliset ehdot sen liittyessä Nizzan sopimukseen ja hankala suhde sen naapurimaahan Saksaan leimaavat tilannetta. Tuleva amerikkalaisten ohjustorjunta-asemien perustaminen Tšekkeihin ja Puolaan riitauttaa näiden kahden suhteita muihin maihin, erityisesti Saksaan, joissa on eri näkemys siitä millainen strateginen suhde olisi sopiva suhteessa Venäjään. (3)
Lisäksi muidenkin maiden julkisessa keskustelussa esiintyy samoja kysymyksiä kuin niissä kahdessa jotka äänestivät ”ei”. Loppujen lopuksi, jos perustajavaltio ja Eurooppalaisen kehityksen innoittajamaa Ranska äänestää kuten äänesti, täytyy asiassa olla jotain mätää, kuuluu sekä Lissabonista että Haagista.
Monet poliittiset johtajat pitävät yhtä tärkeänä talouspolitiikan koordinaatiota euroalueella, taloudellisen epävarmuuden poistamiseksi tehtäviä toimenpiteitä, kansallisten identiteettien kunnioitusta – implikoiden pakoilun loppua ennen laajentumista – kuin institutionaalisia asioita.
Kartalle piirtyy kaksi vastakkaista näkemystä. Ensimmäisen mukaan unioni jatkaa toimintaansa vaikkakin minimissään. Tämä näkemys näyttää aliarvioivan institutionaaliset kysymykset ja suosivan yhteisesti aloitettuja hankkeita rajallisessa määrässä asioita. Se näkee EU:n vain yhtenä välietappina maailman globalisaatiokehityksessä ja toivovan, että eurooppaprojekti laajentuisi jatkuvasti. Tämä on jotakuinkin perustuslakikysymyksessä hiljaisena pitäytyneiden valtioiden positio.
Toisen näkemyksen mukaan EU on poliittinen yhteisö. Sen rajat tarkentuvat ja se tarvitsee pysyviä ja tehokkaita instituutioita, jotka pystyvät toimimaan luoden rajoituksia, luomaan solidaarisuutta jäsenvaltioiden välille ja olemaan ulkopoliittisesti aktiivisempia ja autonomisempia. Saksa ja Ranska, Espanja, Italia, Belgia ja Luxemburg ja turvallisuuskysymyksissä epäilemättä myös Puola edustavat tätä kantaa.
Tämä toinen ryhmä on kuitenkin erimielinen siitä miten pitäisi toimia jatkossa. Saksa pysyy uuden institutionaalisen sopimuksen kannalla aivan kuten sen federalistinen valtiomuoto antaa odottaakin, samoin kuin hajautetun vallan Espanja ja entisestään federalisoitunut Belgiakin ajaen kompetenssien selkeää jakoa.
Koska Saksan väkiluku antaa sille enemmän painoarvoa europarlamentin äänestyksissä (sillä on 99 edustajaa kun taas Ranskalla, Britannialla ja Italialla kullakin on 87) on sillä suuri merkitys kahdessa suurimmassa puolueessa eli sosiaalidemokraateissa (PSE) ja kristillisdemokraateissa (PPE).
Mikäli perustuslakisopimuksen asiat tulevat myöhemmin käsittelyyn sellaisenaan, europarlamentti päättää seuraavasta komission puheenjohtajasta näiden puolueiden johdolla 2009. Neuvoston osalta Saksa kasvattaisi huomattavasti painoarvoaan Nizzan sopimuksen 11 prosentista lähes prosenttiin. Ranskassa sitä vastoin asian suhteen kahtiajakautuneen mielipiteen yhteensovittaminen tulevaisuuden Euroopan rakentamisen tavoitteisiin ei johda institutionaalisten kysymysten priorisointiin.
Yksi ajatus syntyy ja saa kannatusta liberaaleilta belgialaisilta ja luxemburgilaisilta samoin kuin keskusta-vasemmistolaisilta (Italia) tai sosiaalidemokraateilta (Ranska), nimittäin euroalueen hallitusten sitoutuminen tiiviimpään yhteistyöhön taloutta ja kasvua tukevia toimintoja koskevaan politiikkaan.
Eurooppalaisen talouden ”hallinnoinnin” taikasanojen sijaan kyse olisi konkreettisista yhteisistä päätöksistä euroalueen 13 maan valtiovarainministerien ja Euroopan keskuspankin (EKP) kesken koskien ”harmaata aluetta” muutospolitiikassa erityisesti aasialaisten valuuttojen suhteen. Päämääränä olisi myös harmonisoida alueen veropolitiikkaa ja miksipä ei jopa euroalueen talousministerin nimittäminen, samoin kuin perustuslakiluonnoksessa oli kaavailtu ulkoasioille omaa ministeriä.
Vihdoin myönnetään, että yhteisen politiikan pitää uudistua ja laajentua: maatalouspolitiikan tulee painottua ekologisempaan suuntaan; energiaturvallisuuteen tarvitaan yhteinen strategia – koska itsenäisyyden illuusiota ei voida saavuttaa.
Tarvitaan lisää tukea tutkijoiden, opiskelijoiden ja harjoittelijoiden liikkuvuuteen sekä tutkimusohjelmien lisäämiseen; ”kiertävän” hallinnon luomista maahanmuuttoasioihin, jolloin tuettaisiin pikemminkin liikkuvuutta kuin pysyvästi tiettyyn maahan muuttamista ja tasattaisiin eri maiden maahanmuuttajavirtoja.
Kaikkea tätä ei saavuteta uudella perustuslailla vaan kunnollisella debatilla, joka ei enää vieroksuisi tarttumasta erimielisyyksiin tai eroihin jäsenmaiden ja poliittisten tai ay-liikkeiden välillä. Todellisuudessa vuodesta 2005 alkaen tätä keskustelua ei ole käyty laajentuneen EU:n virallisissa kokouksissa, jotka ovat entistä lyhyempiä (Euroopan neuvoston lokakuussa 2006 pidetty kokous oli 2,5 tuntia), eivätkä maiden edustajat käytä puheenvuoroja kuin ennakkoon esityslistaan merkityissä, kansallisten näkemysten asioissa.
Pystyykö Saksa puheenjohtajuuskaudellaan neuvottelemaan kaikkien 26 muun jäsenmaan kanssa perussovun ja selkeän aikataulun kesäkuussa 2007 pidettävään huippukokoukseen mennessä?
Maiden näkemykset tuntuvat lähentyneen, ja siten uusi ratifiointi ei ole kaukana. Alkuperäinen luonnos toimii lähtökohtana, jopa Puolalle ja europarlamentti vetoaa perusoikeusjulistuksen (sopimuksen osa II) säilyttämisen puolesta ja esittää, että nämä tärkeät teemat lisätään sopimukseen: sosiaalinen ulottuvuus, ilmasto, euroalue, energiaturvallisuus.
On selvästi nähtävissä, että Euroopan kehittäminen on tarpeen myös taloudellisia sosiaalisia kysymyksiä laajemmalla alueella. Mannertasolla nyt 50 ensimmäisen vuoden jälkeen olisi sopiva aika ottaa huomioon myös koko maapallon laajuinen kehitys, koska se vaikuttaa myös eurooppalaisten elämään.
Tässä uudessa tilanteessa, joka ei ole samanlainen kuin 1957, on välttämätöntä julkisen keskustelun ja muodollisten kehitysehdotusten kautta määritellä tarkasti mitä ovat ”Euroopan päämäärät”.
Käsite esiintyy vain kaksi kertaa Euroopan strategiaa koskevassa dokumentissa, jonka Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspoliittinen edustaja Javier Solana esitteli joulukuussa 2003 liittyen EU:n läheisyydessä olevien alueiden ”hallintaan”. Komission vuosiraportista käsitettä ei löydy lainkaan, ei edes osiosta, jossa puhutaan EU:sta kansainvälisenä partnerina.
Tämä vaitonaisuus, tai vastahankaisuus, johtuu luultavasti siitä, että Euroopan strategiset tarpeet on alunperin hoidettu amerikkalaisen liittolaisen avulla Pohjois-Atlantin liiton (NATO) kautta.
On kuitenkin toiveajattelua, että voitaisiin säilyttää hyvinvointivaltio ja eurooppalainen elämäntapa (”artleben” Angela Merkelin sanoin) jos jäsenmaat eivät saa itsenäisesti aikaiseksi yhteistä maailmankuvaa punniten kehitystään sivistyneesti ja solidaarisesti.
Monikeskisessä maailmassa, jossa useiden suurvaltojen olemassaolo ei takaa niiden keskinäistä yhteistyötä, ja jossa länsimailla ei enää ole mahdollisuutta sanella kansainvälistä toimintaa kuten se on tehnyt 1700-luvun lopulta alkaen, on Euroopan etu vaalia monenvälisiä suhteita sen omaan puolivuosisataiseen kokemukseen ja sen laillisuuden takaavaan yhteiseen päätöksentekoon perustuen. Tämä ei koske ainoastaan kaupallisia neuvotteluja, vaan myös muita alueita kuten kestävää kehitystä ja sääntelyä, joissa EU:n tulisi olla etulinjassa.
Vaikkakin 50-vuotisen taipaleen jälkeen kenen tahansa on helppo käydä läpi ajallista kehitystä, on maantieteellisen kokonaisuuden suhteen vaikea tehdä yhteenvetoa. Historia tunnetaan paremmin epävarmasta maantieteestä. Ja lisäksi on muita Euroopan maita, joiden yksittäistä historiaa ei tunneta. Kuinka voitaisiin teeskennellä yhtenäisyyttä ja sopua, kun muiden historia on meille tuntematon?
Tarvittiinhan lähes 60 vuotta – ja Ranskan presidentin sekä Saksan liittokanslerin henkilökohtaiset aloitteet – ennen kuin ensimmäinen ranskalais-saksalainen historian käsikirja saatiin aikaiseksi, ja jonka tuottaminen ei muuten aiheuttanut merkittäviä tulkintaeroja kahden maan historioitsijoille (lukuun ottamatta Yhdysvaltojen vastavuoroisen arvostuksen suhteen, joka nähtiin saksalaisittain myönteisempänä).
Kannattaa muistaa, että yli puolella EU-maista ei ole suurlähetystöjä kaikissa muissa jäsenmaissa. Koska maailmaa leimaa edustuksellisuuden ylikorostuminen, kuinka voidaan ajatella kansalaisten ottavan omakseen demokraattisen päämäärän, josta he eivät tunne yksittäisten maiden historiaa ja jonka maantieteellisiä rajoja on vaikea hahmottaa koska niiden häilyvyyden vuoksi asia pysyy tabuna?
Tässä vielä yksi syy lukuisten muiden lisäksi käsitellä vakavasti kysymystä ”rajoista”, joka eri politiikkojen seurauksena on lykkääntynyt (tai tullut käsitellyksi kulttuurisena kysymyksenä).
Ainoa taho, joilla tuntuu olevan selvä strateginen näkemys EU:n äärirajoista on yhdysvaltojen hallinto toisensa jälkeen: Washingtonista katsottuna EU:n tulisi saada rajojensa sisälle kaikki 46 Euroopan neuvoston – ainoa yksikkö, joka on määritellyt rajansa 1995 –jäsenmaata lukuun ottamatta yhtä, eli Venäjää.
Tästä näkökulmasta EU muodostaa poliittis-strategisen kokonaisuuden, eli NATOn hallinnollisen ja taloudellisen osan – NATO:n laajentuessa samalla. Tämä suuntaus noudattaa oikeastaan Yhdysvaltojen pyrkimystä tehdä vaarattomammaksi Venäjä, joka on osoittautunut Ukrainan, Moldavian ja eteläisen Kaukasian maissa arvaamattomaksi.
Toisenlainen geopoliittinen skenaario, joka sopii yksittäisiin eurooppalaisiin pyrkimyksiin, liittyy yhteiskunnallis-historiallisen ”Euroopan” ja institutionalisoituneen Euroopan jatkuvan sekoittumisen lopettamiseen puheissa ja representaatioissa.
EU on demokraattisten valtioiden vapaaehtoinen liitto, jolla on ollut täysi oikeus määrätä rajoistaan, myös väliaikaisesti, kymmeneksi tai kahdeksi kymmeneksi vuodeksi. Rajojen vakiintuminen pitäisi yhdistää tehokkaampaan strategiaan lähimaiden suhteiden tiivistämiseksi erityisesti liikkuvuuden ja koulutuksen kautta, liittymisen lähtökohdaksi sopii kaikki tai ei mitään.
Tässä ajatuskulussa on kaksi ongelmaa: yhä geopoliittisesti pirstoutuneella läntisellä Balkanilla ei mahdollisuus Unioniin liittymiseen korvaa kansallis-valtiollisen kehityksen puutteisiin ja välttämätöntä rajasopua vielä kovin hauraissa valtioissa. Eikö kuitenkin ennen kuin voi olla jäsenvaltio tulisi olla valtio siinä määrin, että on solminut tavanomaiset suhteet naapureidensa kanssa?
Turkin kanssa neuvottelut jatkuvat, se on tosiasia. Tärkein syy neuvottelujen jatkumiselle on molemminpuolinen pelko toisen osapuolen menettämisestä. Nykyisellään on realistista kiinnittää huomio yhteen suureen poliittiseen kaksijakoisuuteen: neuvotteluja Brysselissä käy hallituspuolue islamilais-konservatiivinen AKP, voidakseen osaltaan pienentää sotilaallista valtaa, joka puolestaan takaa muslimiyhteiskunnassa vallitsevan eron valtion ja kirkon välillä, millä taas perustellaan Turkin kelpoisuutta jäseneksi.
On siis viisasta antaa keskustelujen jatkua, ilman ylimääräistä dramatiikkaa tai aloitteellisuutta. Tien päässä Turkin tulee sitten päättää suostuuko se niihin suuriin muutoksiin itsehallinnossa, joita EU-jäsenyys edellyttää.
Mikäli EU:n rajat selkeytetään ja ne määritellään suhteessa mantereeseen ja Välimeren rantoihin, mikäli tämän eurooppalaisen yhteisön päämäärät pohditaan uudelleen ja tarkennetaan tässä maailmassa joka on mikä on, mikäli vaihtoehdot ja valinnat talous- ja ulkopolitiikan aloilla tulevat selvästi ilmaistuiksi johdon puolelta (minkä tulisi olla ensimmäinen tavoite) ja keskustelujen tulisi olla käyty 2009 mennessä, silloin eurooppalaiset, ja varsinkin ranskalaiset, voisivat jälleen kokea olevansa poliittisesti merkittävässä asemassa tässä yhteisessä geopoliittisessa projektissa.
1. Lontoon aloitteesta Euroopan vapaakauppajärjestö (EFTA) perustettiin Tukholman sopimuksella 20.11.1959 vastavoimaksi kahta vuotta aiemmin perustetulle Euroopan talousyhteisölle (ETY). Sen jäsenistä kuusi liittyi vaiheittain ETY:öön (josta tuli EU 1993). Iso Britannia ja Tanska vuonna 1973, Portugal 1986, Itävalta, Ruotsi ja Suomi 1995. Euroopan vapaakauppajärjestössä on enää neljä jäsenmaata: Islanti, Liechtenstein, Norja ja Sveitsi.
2. Nykyisin voimassa olevan Nizzan sopimuksen mukaan Espanjalla ja Puolalla on 27 ääntä Euroopan neuvoston äänestyksissä, mikä antaa niille ylisuuren äänimäärän verrattuna väkilukuun, sillä Ranskalla, Saksalla, Italialla ja Isolla Britannialla on 29 ääntä kullakin.
3. Michel Foucher, Les intérêts communs des Européens, Thierry Chopin et Michel Foucher (eds.:) L’Etat de l’Union Rapport Schuman 2007 sur l’Europe, Fondation Robert Schuman - Lignes de repères. Pariisi. 2007.
Michel Foucher on maantieteilijä, Ranskan Latvian suurlähettiläs 2002-2006, näyttelykomissaari ”Frontière(s)” Lyonissa 2006 ja Barcelonassa 2007. Suomennos Meri Päivärinne.
Artikkeli on julkaistu toukokuun Le Monde diplomatiquen kirjallisuusartikkelina. Foucherin suosittelemat kirjat aiheesta:
La Raison des nations. Réflexions sur la démocratie en Europe, Pierre Manent, Gallimard, Paris, 2006.
La faute de M. Monnet, Jean-Pierre Chevènement, Fayard, kokoelmassa L’idée républicaine, Paris, 2006.
Ordre monétaire ou chaos social. La BCE et la révolution néolibérale, Frédéric Lebaron, Editions du Croquant, kokoelmassa Savoir/agir, Broissieux, 2006.
Le Coq et la Perle, Sylvie Goulard, Seuil, Paris, 2007.
Continuer l’histoire.- Hubert Védrine, Fayard, Paris, 2007.
Michel Foucher*
Edellisessä tapauksessa kolme vuotta myöhemmin allekirjoitettiin Roomassa kaksi tärkeää sopimusta, Euroopan talousyhteisön (ETY) sekä Euroopan atomienergiayhteisön (Euratom) perustamissopimukset. Laukaiseekohan myös perustuslain kaatuminen uutta perustaa luovan institutionaalisen sopimuksen syntymisen siitä kolmen vuoden päästä?
Ranskan äänestyksen ”ei” sekä sitä seurannut Alankomaiden vastaava tulos oli Euroopan kehityksessä risteyskohta.
Berliinissä 25.3.2007 annettu julistus reagoi tähän keskittymällä juhlistamaan puolivuosisataisen kehityksen tosiasiallisia saavutuksia ja korosti yhteistä, uudistunutta arvopohjaa ja vältti raskaita, erimielisyyttä aiheuttavia aiheita, kuten laajentumista ja perustuslakia. Siinä kuitenkin määriteltiin seuraavaksi välietapiksi vuoden 2009 europarlamenttivaalit, joiden perustellaan muodostetaan seuraava komissio.
Ranskalaisten äänestäessä perustuslakia vastaan he eivät äänestäneet ehdotettuja institutionaalisia uudistuksia vastaan, vaan sopimuksessa esitettyjä taloudellisia linjauksia vastaan, jotka oli kirjattu sopimuksen kolmanteen osaan, sekä maantieteelliseen laajenemiseen liittyvää hallitsematonta kiirehdintää vastaan. Ranskassa niukalla enemmistöllä hyväksytyllä Maastrichtin sopimuksella (1992) oli luotu yhteinen valuutta ja vahvistettu yhdistyneen Saksan asema EU:n osana.
Vuonna 2005 geopoliittinen tilanne oli toinen. Ulkoisesti oli alkanut 10 uuden valtion jäsenyys vuodesta 2004, joka toki oli historiallisin syin perusteltavissa, mutta josta ei käyty lainkaan kunnollista poliittista keskustelua, päätöksenteko ilman julkista debattia sai aikaan sen vaikutelman, että tehtiin ”sanatonta historiaa”.
Unionin sisälle taas syntyi juopa Yhdysvaltojen päädyttyä voimakeinoihin Irakissa, ja se vaikutti perustuslain valmisteluun: yhtenä sivutavoitteena oli sovun löytyminen sotatoimien edessä eri kannoille joutuneiden jäsenmaiden välille.
Maailmanlaajuisesti taas havahduttiin viimein Kiinan (jo vuodesta 1978 alkanut) ja Intian (vuodesta 1991) uuteen asemaan maailmantalouden kentällä, jossa ne eivät ole tavallisia valtioita, vaan kokonaisia kehittyviä ”maailmoja”. Niillä on kilpailuetuina kompetenssi ja palkkataso, kunnianhimo sekä aivan yksinkertaisesti halu nousta köyhyydestä. Kilpailu ei tullutkaan enää tällä kertaa joiltakin yksittäisiltä alueilta kuten Singaporesta, Hongkongista tai Taiwanista, joilla väestön tuoma potentiaali on rajallinen.
Kysymyksessä on hyvinkin perustavanlaatuinen muutos, joka käynnistää uuden suuren aallon historian kiihtymiseen ja vaikuttaa saavutettuun tilaan Euroopan hyvinvointivaltioissa.
Ranskassa äänestäjät olivat huomanneet hyvin tämän kolmella tasolla tapahtuneen muutoksen, jolla on painava vaikutuksensa ja jonka vuoksi Eurooppa-projekti on uudistettava syvällisesti. Kuinka EU voisi vahvistaa paikkansa poliittisena toimijana hyväksymällä perustuksena esitetyn sopimuksen, kun tilanne on taloudellisesti ja geopoliittisesti epävarmuuden leimaama? (1)
Lisääntynyt sosiaalinen haavoittuvuus ja tunne, että taloudellisesta eristäytymisestä on tullut poliittinen aihe tekivät mahdolliseksi äänestää ”ei” sellaisen Euroopan kehittämiselle, joka esitettiin ääriliberaalin talouskehityksen valossa myös siksi, että puheissa kiellettiin pitkä historia ja geopoliittisen asema. Äänestäjät vastustivat myös rajoiltaan häilyvän, heterogeenisen poliittisen kokonaisuuden luomista, joka on täysin vastakkainen ranskalaisten käsitykselle kansallisvaltiosta, jonka poliittinen valta on selvästi ja tarkoin rajattu.
Alankomaissa, joka myös on ETA:n perustajajäsen ja yksi vapaakaupan suurista hyötyjistä, äänestäjien varauksellisuuteen liittyi pelko kansallisen identiteetin katoamisesta hallitsemattoman kasvun seurauksena, perinteisesti suvaitsevaisuudestaan tunnetun valtion kriisi suhteessa maahanmuuttajaväestöön ja itsemääräämisen merkkien vähentyminen jo sen vuoksi, että sopimuksen nimi olisi ollut perustuslaki.
Vaikka onkin totta että (toukokuussa) 18 valtiota on ratifioinut sopimuksen, niistä kaksi eli Espanja ja Luxemburg kansanäänestyksellä, seitsemän valtiota on pidättäytynyt kannasta puolesta tai vastaan. Näistä hiljaisena pysyvistä maista suurin osa on ollut Euroopan vapaakauppajärjestössä (EFTA), Portugalista Ruotsiin, mukaan lukien Irlanti, Iso Britannia ja Tanska, näiden lisäksi joukossa on Vaclav Klausin johtama Tšekin tasavalta.
Tšekki ei peitä pitävänsä parempana yksinkertaista ”Euroopan valtioiden organisaatiota” liian suurina pidettyjen valtaoikeuksin varustetun unionin sijaan. Puolan tapaus on erillinen, sitä leimaa eliittipuolueen itsehallintoa korostava populistinen pyrkimys, josta poiketen kasvava osa puolalaisista, mukaan lukien maanviljelijät, on kallistumassa unionin taakse.
Puolan erittäin edulliset ehdot sen liittyessä Nizzan sopimukseen ja hankala suhde sen naapurimaahan Saksaan leimaavat tilannetta. Tuleva amerikkalaisten ohjustorjunta-asemien perustaminen Tšekkeihin ja Puolaan riitauttaa näiden kahden suhteita muihin maihin, erityisesti Saksaan, joissa on eri näkemys siitä millainen strateginen suhde olisi sopiva suhteessa Venäjään. (3)
Lisäksi muidenkin maiden julkisessa keskustelussa esiintyy samoja kysymyksiä kuin niissä kahdessa jotka äänestivät ”ei”. Loppujen lopuksi, jos perustajavaltio ja Eurooppalaisen kehityksen innoittajamaa Ranska äänestää kuten äänesti, täytyy asiassa olla jotain mätää, kuuluu sekä Lissabonista että Haagista.
Monet poliittiset johtajat pitävät yhtä tärkeänä talouspolitiikan koordinaatiota euroalueella, taloudellisen epävarmuuden poistamiseksi tehtäviä toimenpiteitä, kansallisten identiteettien kunnioitusta – implikoiden pakoilun loppua ennen laajentumista – kuin institutionaalisia asioita.
Kartalle piirtyy kaksi vastakkaista näkemystä. Ensimmäisen mukaan unioni jatkaa toimintaansa vaikkakin minimissään. Tämä näkemys näyttää aliarvioivan institutionaaliset kysymykset ja suosivan yhteisesti aloitettuja hankkeita rajallisessa määrässä asioita. Se näkee EU:n vain yhtenä välietappina maailman globalisaatiokehityksessä ja toivovan, että eurooppaprojekti laajentuisi jatkuvasti. Tämä on jotakuinkin perustuslakikysymyksessä hiljaisena pitäytyneiden valtioiden positio.
Toisen näkemyksen mukaan EU on poliittinen yhteisö. Sen rajat tarkentuvat ja se tarvitsee pysyviä ja tehokkaita instituutioita, jotka pystyvät toimimaan luoden rajoituksia, luomaan solidaarisuutta jäsenvaltioiden välille ja olemaan ulkopoliittisesti aktiivisempia ja autonomisempia. Saksa ja Ranska, Espanja, Italia, Belgia ja Luxemburg ja turvallisuuskysymyksissä epäilemättä myös Puola edustavat tätä kantaa.
Tämä toinen ryhmä on kuitenkin erimielinen siitä miten pitäisi toimia jatkossa. Saksa pysyy uuden institutionaalisen sopimuksen kannalla aivan kuten sen federalistinen valtiomuoto antaa odottaakin, samoin kuin hajautetun vallan Espanja ja entisestään federalisoitunut Belgiakin ajaen kompetenssien selkeää jakoa.
Koska Saksan väkiluku antaa sille enemmän painoarvoa europarlamentin äänestyksissä (sillä on 99 edustajaa kun taas Ranskalla, Britannialla ja Italialla kullakin on 87) on sillä suuri merkitys kahdessa suurimmassa puolueessa eli sosiaalidemokraateissa (PSE) ja kristillisdemokraateissa (PPE).
Mikäli perustuslakisopimuksen asiat tulevat myöhemmin käsittelyyn sellaisenaan, europarlamentti päättää seuraavasta komission puheenjohtajasta näiden puolueiden johdolla 2009. Neuvoston osalta Saksa kasvattaisi huomattavasti painoarvoaan Nizzan sopimuksen 11 prosentista lähes prosenttiin. Ranskassa sitä vastoin asian suhteen kahtiajakautuneen mielipiteen yhteensovittaminen tulevaisuuden Euroopan rakentamisen tavoitteisiin ei johda institutionaalisten kysymysten priorisointiin.
Yksi ajatus syntyy ja saa kannatusta liberaaleilta belgialaisilta ja luxemburgilaisilta samoin kuin keskusta-vasemmistolaisilta (Italia) tai sosiaalidemokraateilta (Ranska), nimittäin euroalueen hallitusten sitoutuminen tiiviimpään yhteistyöhön taloutta ja kasvua tukevia toimintoja koskevaan politiikkaan.
Eurooppalaisen talouden ”hallinnoinnin” taikasanojen sijaan kyse olisi konkreettisista yhteisistä päätöksistä euroalueen 13 maan valtiovarainministerien ja Euroopan keskuspankin (EKP) kesken koskien ”harmaata aluetta” muutospolitiikassa erityisesti aasialaisten valuuttojen suhteen. Päämääränä olisi myös harmonisoida alueen veropolitiikkaa ja miksipä ei jopa euroalueen talousministerin nimittäminen, samoin kuin perustuslakiluonnoksessa oli kaavailtu ulkoasioille omaa ministeriä.
Vihdoin myönnetään, että yhteisen politiikan pitää uudistua ja laajentua: maatalouspolitiikan tulee painottua ekologisempaan suuntaan; energiaturvallisuuteen tarvitaan yhteinen strategia – koska itsenäisyyden illuusiota ei voida saavuttaa.
Tarvitaan lisää tukea tutkijoiden, opiskelijoiden ja harjoittelijoiden liikkuvuuteen sekä tutkimusohjelmien lisäämiseen; ”kiertävän” hallinnon luomista maahanmuuttoasioihin, jolloin tuettaisiin pikemminkin liikkuvuutta kuin pysyvästi tiettyyn maahan muuttamista ja tasattaisiin eri maiden maahanmuuttajavirtoja.
Kaikkea tätä ei saavuteta uudella perustuslailla vaan kunnollisella debatilla, joka ei enää vieroksuisi tarttumasta erimielisyyksiin tai eroihin jäsenmaiden ja poliittisten tai ay-liikkeiden välillä. Todellisuudessa vuodesta 2005 alkaen tätä keskustelua ei ole käyty laajentuneen EU:n virallisissa kokouksissa, jotka ovat entistä lyhyempiä (Euroopan neuvoston lokakuussa 2006 pidetty kokous oli 2,5 tuntia), eivätkä maiden edustajat käytä puheenvuoroja kuin ennakkoon esityslistaan merkityissä, kansallisten näkemysten asioissa.
Pystyykö Saksa puheenjohtajuuskaudellaan neuvottelemaan kaikkien 26 muun jäsenmaan kanssa perussovun ja selkeän aikataulun kesäkuussa 2007 pidettävään huippukokoukseen mennessä?
Maiden näkemykset tuntuvat lähentyneen, ja siten uusi ratifiointi ei ole kaukana. Alkuperäinen luonnos toimii lähtökohtana, jopa Puolalle ja europarlamentti vetoaa perusoikeusjulistuksen (sopimuksen osa II) säilyttämisen puolesta ja esittää, että nämä tärkeät teemat lisätään sopimukseen: sosiaalinen ulottuvuus, ilmasto, euroalue, energiaturvallisuus.
On selvästi nähtävissä, että Euroopan kehittäminen on tarpeen myös taloudellisia sosiaalisia kysymyksiä laajemmalla alueella. Mannertasolla nyt 50 ensimmäisen vuoden jälkeen olisi sopiva aika ottaa huomioon myös koko maapallon laajuinen kehitys, koska se vaikuttaa myös eurooppalaisten elämään.
Tässä uudessa tilanteessa, joka ei ole samanlainen kuin 1957, on välttämätöntä julkisen keskustelun ja muodollisten kehitysehdotusten kautta määritellä tarkasti mitä ovat ”Euroopan päämäärät”.
Käsite esiintyy vain kaksi kertaa Euroopan strategiaa koskevassa dokumentissa, jonka Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspoliittinen edustaja Javier Solana esitteli joulukuussa 2003 liittyen EU:n läheisyydessä olevien alueiden ”hallintaan”. Komission vuosiraportista käsitettä ei löydy lainkaan, ei edes osiosta, jossa puhutaan EU:sta kansainvälisenä partnerina.
Tämä vaitonaisuus, tai vastahankaisuus, johtuu luultavasti siitä, että Euroopan strategiset tarpeet on alunperin hoidettu amerikkalaisen liittolaisen avulla Pohjois-Atlantin liiton (NATO) kautta.
On kuitenkin toiveajattelua, että voitaisiin säilyttää hyvinvointivaltio ja eurooppalainen elämäntapa (”artleben” Angela Merkelin sanoin) jos jäsenmaat eivät saa itsenäisesti aikaiseksi yhteistä maailmankuvaa punniten kehitystään sivistyneesti ja solidaarisesti.
Monikeskisessä maailmassa, jossa useiden suurvaltojen olemassaolo ei takaa niiden keskinäistä yhteistyötä, ja jossa länsimailla ei enää ole mahdollisuutta sanella kansainvälistä toimintaa kuten se on tehnyt 1700-luvun lopulta alkaen, on Euroopan etu vaalia monenvälisiä suhteita sen omaan puolivuosisataiseen kokemukseen ja sen laillisuuden takaavaan yhteiseen päätöksentekoon perustuen. Tämä ei koske ainoastaan kaupallisia neuvotteluja, vaan myös muita alueita kuten kestävää kehitystä ja sääntelyä, joissa EU:n tulisi olla etulinjassa.
Vaikkakin 50-vuotisen taipaleen jälkeen kenen tahansa on helppo käydä läpi ajallista kehitystä, on maantieteellisen kokonaisuuden suhteen vaikea tehdä yhteenvetoa. Historia tunnetaan paremmin epävarmasta maantieteestä. Ja lisäksi on muita Euroopan maita, joiden yksittäistä historiaa ei tunneta. Kuinka voitaisiin teeskennellä yhtenäisyyttä ja sopua, kun muiden historia on meille tuntematon?
Tarvittiinhan lähes 60 vuotta – ja Ranskan presidentin sekä Saksan liittokanslerin henkilökohtaiset aloitteet – ennen kuin ensimmäinen ranskalais-saksalainen historian käsikirja saatiin aikaiseksi, ja jonka tuottaminen ei muuten aiheuttanut merkittäviä tulkintaeroja kahden maan historioitsijoille (lukuun ottamatta Yhdysvaltojen vastavuoroisen arvostuksen suhteen, joka nähtiin saksalaisittain myönteisempänä).
Kannattaa muistaa, että yli puolella EU-maista ei ole suurlähetystöjä kaikissa muissa jäsenmaissa. Koska maailmaa leimaa edustuksellisuuden ylikorostuminen, kuinka voidaan ajatella kansalaisten ottavan omakseen demokraattisen päämäärän, josta he eivät tunne yksittäisten maiden historiaa ja jonka maantieteellisiä rajoja on vaikea hahmottaa koska niiden häilyvyyden vuoksi asia pysyy tabuna?
Tässä vielä yksi syy lukuisten muiden lisäksi käsitellä vakavasti kysymystä ”rajoista”, joka eri politiikkojen seurauksena on lykkääntynyt (tai tullut käsitellyksi kulttuurisena kysymyksenä).
Ainoa taho, joilla tuntuu olevan selvä strateginen näkemys EU:n äärirajoista on yhdysvaltojen hallinto toisensa jälkeen: Washingtonista katsottuna EU:n tulisi saada rajojensa sisälle kaikki 46 Euroopan neuvoston – ainoa yksikkö, joka on määritellyt rajansa 1995 –jäsenmaata lukuun ottamatta yhtä, eli Venäjää.
Tästä näkökulmasta EU muodostaa poliittis-strategisen kokonaisuuden, eli NATOn hallinnollisen ja taloudellisen osan – NATO:n laajentuessa samalla. Tämä suuntaus noudattaa oikeastaan Yhdysvaltojen pyrkimystä tehdä vaarattomammaksi Venäjä, joka on osoittautunut Ukrainan, Moldavian ja eteläisen Kaukasian maissa arvaamattomaksi.
Toisenlainen geopoliittinen skenaario, joka sopii yksittäisiin eurooppalaisiin pyrkimyksiin, liittyy yhteiskunnallis-historiallisen ”Euroopan” ja institutionalisoituneen Euroopan jatkuvan sekoittumisen lopettamiseen puheissa ja representaatioissa.
EU on demokraattisten valtioiden vapaaehtoinen liitto, jolla on ollut täysi oikeus määrätä rajoistaan, myös väliaikaisesti, kymmeneksi tai kahdeksi kymmeneksi vuodeksi. Rajojen vakiintuminen pitäisi yhdistää tehokkaampaan strategiaan lähimaiden suhteiden tiivistämiseksi erityisesti liikkuvuuden ja koulutuksen kautta, liittymisen lähtökohdaksi sopii kaikki tai ei mitään.
Tässä ajatuskulussa on kaksi ongelmaa: yhä geopoliittisesti pirstoutuneella läntisellä Balkanilla ei mahdollisuus Unioniin liittymiseen korvaa kansallis-valtiollisen kehityksen puutteisiin ja välttämätöntä rajasopua vielä kovin hauraissa valtioissa. Eikö kuitenkin ennen kuin voi olla jäsenvaltio tulisi olla valtio siinä määrin, että on solminut tavanomaiset suhteet naapureidensa kanssa?
Turkin kanssa neuvottelut jatkuvat, se on tosiasia. Tärkein syy neuvottelujen jatkumiselle on molemminpuolinen pelko toisen osapuolen menettämisestä. Nykyisellään on realistista kiinnittää huomio yhteen suureen poliittiseen kaksijakoisuuteen: neuvotteluja Brysselissä käy hallituspuolue islamilais-konservatiivinen AKP, voidakseen osaltaan pienentää sotilaallista valtaa, joka puolestaan takaa muslimiyhteiskunnassa vallitsevan eron valtion ja kirkon välillä, millä taas perustellaan Turkin kelpoisuutta jäseneksi.
On siis viisasta antaa keskustelujen jatkua, ilman ylimääräistä dramatiikkaa tai aloitteellisuutta. Tien päässä Turkin tulee sitten päättää suostuuko se niihin suuriin muutoksiin itsehallinnossa, joita EU-jäsenyys edellyttää.
Mikäli EU:n rajat selkeytetään ja ne määritellään suhteessa mantereeseen ja Välimeren rantoihin, mikäli tämän eurooppalaisen yhteisön päämäärät pohditaan uudelleen ja tarkennetaan tässä maailmassa joka on mikä on, mikäli vaihtoehdot ja valinnat talous- ja ulkopolitiikan aloilla tulevat selvästi ilmaistuiksi johdon puolelta (minkä tulisi olla ensimmäinen tavoite) ja keskustelujen tulisi olla käyty 2009 mennessä, silloin eurooppalaiset, ja varsinkin ranskalaiset, voisivat jälleen kokea olevansa poliittisesti merkittävässä asemassa tässä yhteisessä geopoliittisessa projektissa.
1. Lontoon aloitteesta Euroopan vapaakauppajärjestö (EFTA) perustettiin Tukholman sopimuksella 20.11.1959 vastavoimaksi kahta vuotta aiemmin perustetulle Euroopan talousyhteisölle (ETY). Sen jäsenistä kuusi liittyi vaiheittain ETY:öön (josta tuli EU 1993). Iso Britannia ja Tanska vuonna 1973, Portugal 1986, Itävalta, Ruotsi ja Suomi 1995. Euroopan vapaakauppajärjestössä on enää neljä jäsenmaata: Islanti, Liechtenstein, Norja ja Sveitsi.
2. Nykyisin voimassa olevan Nizzan sopimuksen mukaan Espanjalla ja Puolalla on 27 ääntä Euroopan neuvoston äänestyksissä, mikä antaa niille ylisuuren äänimäärän verrattuna väkilukuun, sillä Ranskalla, Saksalla, Italialla ja Isolla Britannialla on 29 ääntä kullakin.
3. Michel Foucher, Les intérêts communs des Européens, Thierry Chopin et Michel Foucher (eds.:) L’Etat de l’Union Rapport Schuman 2007 sur l’Europe, Fondation Robert Schuman - Lignes de repères. Pariisi. 2007.
Michel Foucher on maantieteilijä, Ranskan Latvian suurlähettiläs 2002-2006, näyttelykomissaari ”Frontière(s)” Lyonissa 2006 ja Barcelonassa 2007. Suomennos Meri Päivärinne.
Artikkeli on julkaistu toukokuun Le Monde diplomatiquen kirjallisuusartikkelina. Foucherin suosittelemat kirjat aiheesta:
La Raison des nations. Réflexions sur la démocratie en Europe, Pierre Manent, Gallimard, Paris, 2006.
La faute de M. Monnet, Jean-Pierre Chevènement, Fayard, kokoelmassa L’idée républicaine, Paris, 2006.
Ordre monétaire ou chaos social. La BCE et la révolution néolibérale, Frédéric Lebaron, Editions du Croquant, kokoelmassa Savoir/agir, Broissieux, 2006.
Le Coq et la Perle, Sylvie Goulard, Seuil, Paris, 2007.
Continuer l’histoire.- Hubert Védrine, Fayard, Paris, 2007.
23. elokuuta 2007
Sukupuoleton tasa-arvokeskustelu jää torsoksi
Le Monde diplomatique III -pokkarin teemoja ovat syrjintä ja tasa-arvopolitiikka, joita käsitellään jutuissa Irakin naisten asemasta, Yhdysvaltojen kiintiöpolitiikasta ja Ranskan ”positiivisesta syrjinnästä” (ks. mondediplo.fi). Sosiologi Eeva Luhtakallio peilaa kolumnissaan kiintiökeskustelua suomalaiseen todellisuuteen:
Dominique Vidal pohtii kirjoituksessaan ”positiivisesta syrjinnästä” käytyä keskustelua Ranskassa ja niitä monia ongelmia, joita Atlantin takaa tuontitavarana tulleen käsitteen käytöstä niin keskustelun kuin käytäntöjenkin tasolla koituu. Vidal kuvaa esimerkiksi siirtolaistaustaisten nuorten ongelmia osoittaen niiden kautta koulutusjärjestelmän ja työmarkkinoiden sitkeät kipupisteet, joihin ei ole Ranskassa löydetty päteviä ratkaisuja.
Ranskassa on perinteisesti vierastettu kiintiöitä ja niiden myötä monesti kaikki mahdollisia muitakin amerikkalaisina pidettyjä ”keksintöjä” tasa-arvon edistämiseksi. Universalistinen tasavaltalaisajattelu taipuu huonosti esimerkiksi Iso-Britanniassa jo kauan toteutettuun monikulttuurisuuspolitiikkaan, joka perustuu moninaisuuden huomioon ottamiselle. Tästä on erityisesti yksi merkittävä seuraus. Affirmative action -käsite liittyy anglosaksisessa katsannossa aina yhtäältä naisten (ja sukupuolivähemmistöjen) ja toisaalta etnisten vähemmistöjen (ja lisäksi esimerkiksi vammaisten) oikeuksien puolustamiseen. Niinpä sukupuolen ja muiden tekijöiden yhteen kietoutuneisuus, jota tutkimuksessa nykyään kuvataan intersektionaalisuuden käsitteellä, tulee näkyväksi.
Intersektionaalisuudella tarkoitetaan sitä, miten eri syrjintää aiheuttavien identiteettipiirteiden kasaantuminen moninkertaistaa ongelmia ja tekee niistä moniulotteisempia. Tällöin tasa-arvotoimet, jotka jättävät huomiotta jonkin ulottuvuuden, jäävät vaille tehoa. Esimerkiksi laittomien siirtolaisten, ranskalaisittain sans-papier:ien ongelmat ovat ranskalaisessa keskustelussa paljon esillä.
Sukupuolinäkökulmasta aihetta tarkastellaan kuitenkin äärimmäisen harvoin, vaikka on ilmeistä, että paljon julkisuutta saava kärsimys, epäoikeudenmukaisuus ja epäinhimillisyys koskettavat nimenomaan miespuolisia laittomia siirtolaisia. Samassa asemassa olevien naisten ongelmat ovat osin aivan toisenlaisia: suurin ongelma ei ehkä olekaan henkilöpapereiden puute ja siitä aiheutuvat työn- ja asunnonsaanti sekä toimeentulo-ongelmat, vaan esimerkiksi tahdonvastaiseen prostituutioon tai kotityöhön käytännöllisesti katsoen vangittuna oleminen. Kansalaisoikeuksien puuttumisen vuoksi puuttuu mahdollisuus kääntyä viranomaisten puoleen ja hakea apua, eikä kansalaistoiminta ja mielenosoitukset oman hädän julkituomiseksi onnistu sisään lukittuna.
Ranskalaisen siirtolaispolitiikan vuosikymmenten virheet ja ongelmien toivottomalta vaikuttava kasaantuminen ja kumuloituminen siirtolaissukupolvesta seuraavaan saattavat suomalaisesta näkökulmasta katsottuna tuntua meillä vierailta ongelmilta. Tämä on kuitenkin liian nopea johtopäätös. Myös Suomesta voidaan helposti löytää vastaavia esimerkkejä. Naisten ja miesten asema vaikkapa ihmiskaupan uhreina on usein kovin erilainen. Miehiä saatetaan pakottaa esimerkiksi ravintolatyöhön huonoin ehdoin, jopa palkatta. Naiset taas saatetaan pakottaa prostituutioon. Jos näiden tilanteiden ratkaisemiseksi ja uhrien auttamiseksi yritetään käyttää identtisiä keinoja, on helppo nähdä, että metsään mennään.
Myös hiukan vähemmän dramaattisissa tilanteissa vaikuttavat samat mekanismit. Koulunkäyntiongelmien kanssa painivat kummassakin maassa voittopuolisesti pojat. Syrjäytymisriski on niin ikään siirtolaistaustaisilla pojilla suurempi kuin tytöillä. Tyttöjen ongelmat ovat sitten taas toisenlaisia – he saattavat elää lievimmillään stressaavissa, pahimmillaan hengenvaarallisissa ristipaineissa ympäröivän yhteiskunnan ja oman taustayhteisönsä välissä.
Kuten Vidalin haastattelema sosiologi Fraçois Vourc’h korostaa, ongelmat eivät ratkea, eikä tehokkaita keinoja voida kehittää ennen kuin yhteiskunnassa kaikkialla vaikuttava rakenteellinen rasismi on purettu. Mutta rakenteellista rasismia – kuten muutakin piiloista ja näkyvämpää syrjintää – on monenlaista ja se kohdistuu erilaisiin yksilöihin eri tavoin. Vaikuttavien ja aidosti ongelmia purkavien toimenpiteiden kehittämiseksi nämä erot on välttämätöntä nähdä ja ottaa huomioon. Niin erilaisilta kuin ranskalainen ja suomalainen yhteiskunnallinen tilanne saattavatkin näiden kysymysten kohdalla vaikuttaa, juuri sukupuoliulottuvuuden ottaminen mukaan tarkasteluun osoittaa, miten samankaltaisten syrjintäilmiöiden kanssa molemmissa maissa lopulta painitaan.
Myös suomalaisessa keskustelussa koulutuksen tasa-arvosta, syrjäytymisestä ja huono-osaisuudesta pitäisi herkistyä näiden ilmiöiden sukupuolisidonnaisuudelle. Tämä näkökulma nousee nykyisin valitettavasti esiin useimmiten vain eipäs-juupas-väittelynä siitä, kummilla menee huonommin, miehillä vai naisilla, sekä parkaisuina milloin kummankin ”ryhmän” pahoinvoinnista.
Tällaisten usein kärjistettyjen ja puolustus- tai hyökkäyskannalla olevien vastakkainasettelujen sijaan tulisi paneutua epätasa-arvoisen sukupuolijärjestelmän ja syrjäytymisen, syrjinnän ja huono-osaisuuden moniulotteisiin yhteisvaikutuksiin. Ilman yhteiskunnallisen todellisuuden sukupuolittuneisuuden huomioimista syrjäytymisen estämiseen pyrkivät toimet, olivat ne sitten ”positiivisia erityistoimia”, ”syrjäytymisen ehkäisyä” tai vaikkapa ”kotouttamista” uhkaavat jäädä valon säkissä kantamiseksi, joka tunnetusti ei pilkkopimeää pirttiä päivänvaloon saata.
Eeva Luhtakallio on tutkija Helsingin yliopiston sosiologian laitoksella.
Dominique Vidal pohtii kirjoituksessaan ”positiivisesta syrjinnästä” käytyä keskustelua Ranskassa ja niitä monia ongelmia, joita Atlantin takaa tuontitavarana tulleen käsitteen käytöstä niin keskustelun kuin käytäntöjenkin tasolla koituu. Vidal kuvaa esimerkiksi siirtolaistaustaisten nuorten ongelmia osoittaen niiden kautta koulutusjärjestelmän ja työmarkkinoiden sitkeät kipupisteet, joihin ei ole Ranskassa löydetty päteviä ratkaisuja.
Ranskassa on perinteisesti vierastettu kiintiöitä ja niiden myötä monesti kaikki mahdollisia muitakin amerikkalaisina pidettyjä ”keksintöjä” tasa-arvon edistämiseksi. Universalistinen tasavaltalaisajattelu taipuu huonosti esimerkiksi Iso-Britanniassa jo kauan toteutettuun monikulttuurisuuspolitiikkaan, joka perustuu moninaisuuden huomioon ottamiselle. Tästä on erityisesti yksi merkittävä seuraus. Affirmative action -käsite liittyy anglosaksisessa katsannossa aina yhtäältä naisten (ja sukupuolivähemmistöjen) ja toisaalta etnisten vähemmistöjen (ja lisäksi esimerkiksi vammaisten) oikeuksien puolustamiseen. Niinpä sukupuolen ja muiden tekijöiden yhteen kietoutuneisuus, jota tutkimuksessa nykyään kuvataan intersektionaalisuuden käsitteellä, tulee näkyväksi.
Intersektionaalisuudella tarkoitetaan sitä, miten eri syrjintää aiheuttavien identiteettipiirteiden kasaantuminen moninkertaistaa ongelmia ja tekee niistä moniulotteisempia. Tällöin tasa-arvotoimet, jotka jättävät huomiotta jonkin ulottuvuuden, jäävät vaille tehoa. Esimerkiksi laittomien siirtolaisten, ranskalaisittain sans-papier:ien ongelmat ovat ranskalaisessa keskustelussa paljon esillä.
Sukupuolinäkökulmasta aihetta tarkastellaan kuitenkin äärimmäisen harvoin, vaikka on ilmeistä, että paljon julkisuutta saava kärsimys, epäoikeudenmukaisuus ja epäinhimillisyys koskettavat nimenomaan miespuolisia laittomia siirtolaisia. Samassa asemassa olevien naisten ongelmat ovat osin aivan toisenlaisia: suurin ongelma ei ehkä olekaan henkilöpapereiden puute ja siitä aiheutuvat työn- ja asunnonsaanti sekä toimeentulo-ongelmat, vaan esimerkiksi tahdonvastaiseen prostituutioon tai kotityöhön käytännöllisesti katsoen vangittuna oleminen. Kansalaisoikeuksien puuttumisen vuoksi puuttuu mahdollisuus kääntyä viranomaisten puoleen ja hakea apua, eikä kansalaistoiminta ja mielenosoitukset oman hädän julkituomiseksi onnistu sisään lukittuna.
Ranskalaisen siirtolaispolitiikan vuosikymmenten virheet ja ongelmien toivottomalta vaikuttava kasaantuminen ja kumuloituminen siirtolaissukupolvesta seuraavaan saattavat suomalaisesta näkökulmasta katsottuna tuntua meillä vierailta ongelmilta. Tämä on kuitenkin liian nopea johtopäätös. Myös Suomesta voidaan helposti löytää vastaavia esimerkkejä. Naisten ja miesten asema vaikkapa ihmiskaupan uhreina on usein kovin erilainen. Miehiä saatetaan pakottaa esimerkiksi ravintolatyöhön huonoin ehdoin, jopa palkatta. Naiset taas saatetaan pakottaa prostituutioon. Jos näiden tilanteiden ratkaisemiseksi ja uhrien auttamiseksi yritetään käyttää identtisiä keinoja, on helppo nähdä, että metsään mennään.
Myös hiukan vähemmän dramaattisissa tilanteissa vaikuttavat samat mekanismit. Koulunkäyntiongelmien kanssa painivat kummassakin maassa voittopuolisesti pojat. Syrjäytymisriski on niin ikään siirtolaistaustaisilla pojilla suurempi kuin tytöillä. Tyttöjen ongelmat ovat sitten taas toisenlaisia – he saattavat elää lievimmillään stressaavissa, pahimmillaan hengenvaarallisissa ristipaineissa ympäröivän yhteiskunnan ja oman taustayhteisönsä välissä.
Kuten Vidalin haastattelema sosiologi Fraçois Vourc’h korostaa, ongelmat eivät ratkea, eikä tehokkaita keinoja voida kehittää ennen kuin yhteiskunnassa kaikkialla vaikuttava rakenteellinen rasismi on purettu. Mutta rakenteellista rasismia – kuten muutakin piiloista ja näkyvämpää syrjintää – on monenlaista ja se kohdistuu erilaisiin yksilöihin eri tavoin. Vaikuttavien ja aidosti ongelmia purkavien toimenpiteiden kehittämiseksi nämä erot on välttämätöntä nähdä ja ottaa huomioon. Niin erilaisilta kuin ranskalainen ja suomalainen yhteiskunnallinen tilanne saattavatkin näiden kysymysten kohdalla vaikuttaa, juuri sukupuoliulottuvuuden ottaminen mukaan tarkasteluun osoittaa, miten samankaltaisten syrjintäilmiöiden kanssa molemmissa maissa lopulta painitaan.
Myös suomalaisessa keskustelussa koulutuksen tasa-arvosta, syrjäytymisestä ja huono-osaisuudesta pitäisi herkistyä näiden ilmiöiden sukupuolisidonnaisuudelle. Tämä näkökulma nousee nykyisin valitettavasti esiin useimmiten vain eipäs-juupas-väittelynä siitä, kummilla menee huonommin, miehillä vai naisilla, sekä parkaisuina milloin kummankin ”ryhmän” pahoinvoinnista.
Tällaisten usein kärjistettyjen ja puolustus- tai hyökkäyskannalla olevien vastakkainasettelujen sijaan tulisi paneutua epätasa-arvoisen sukupuolijärjestelmän ja syrjäytymisen, syrjinnän ja huono-osaisuuden moniulotteisiin yhteisvaikutuksiin. Ilman yhteiskunnallisen todellisuuden sukupuolittuneisuuden huomioimista syrjäytymisen estämiseen pyrkivät toimet, olivat ne sitten ”positiivisia erityistoimia”, ”syrjäytymisen ehkäisyä” tai vaikkapa ”kotouttamista” uhkaavat jäädä valon säkissä kantamiseksi, joka tunnetusti ei pilkkopimeää pirttiä päivänvaloon saata.
Eeva Luhtakallio on tutkija Helsingin yliopiston sosiologian laitoksella.
Ignacio Ramonet: Hugo Chavez
Harva valtionpäämies on joutunut yhtä vihamielisten hyökkäysten kohteeksi kuin Venezuelan presidentti Hugo Chávez. Hänen valtansa perustaa on yritetty horjuttaa keinoja kaihtamatta, mukaan lukien vallankaappausyritys, öljysaarto, pääomien pako maailmalle ja useampia murhayrityksiä. Näin sitkeä ajojahti on Latinalaisessa Amerikassa koettu viimeksi Washingtonin pyrkiessä eroon Fidel Castrosta.
Eniten Chávezia ovat mustamaalanneet Yhdysvaltojen presidentin George W. Bushin hallinnon rahoittamat uudet ”propagandapajat”, kuten esimerkiksi National Endowment for Democracy ja Freedom House. Nämä rajattomista taloudellisista resursseista nauttivat panettelukoneiston osat manipuloivat tiedotusvälineitä (esimerkiksi arvovaltaisia sanomalehtiä) ja ihmisoikeusjärjestöjä, jotka taas omalta osaltaan on valjastettu palvelemaan valonarkoja tarkoitusperiä. Myös osa sosialismin luhistumisen jälkeisestä sosiaalidemokraattisesta vasemmistosta on liittynyt tähän pilkkaajien kuoroon.
Syynä tällaiseen vihamielisyyteen on se, että maailmantilanteessa, jossa eurooppalainen sosiaalidemokratia potee identiteettikriisiä, Chávezille näyttää langenneen vastuu uudenlaisen vasemmistolaisuuden luomisesta. Kun vanhalla mantereella rakennetaan uutta Eurooppaa, uusliberalismi on käytännössä jyrännyt kaikki muut vaihtoehdot. Sen sijaan Brasiliassa, Argentiinassa ja Equadorissa on Venezuelan esimerkin innoittamana tehty kokeiluja, jotka pitävät yllä toivoa heikoimmassa asemassa olevan kansanosan nykyistä paremmasta tulevaisuudesta.
Chávezin panos tässä on merkittävä, ja on helppo ymmärtää, miksi kymmenissä köyhissä maissa häneen suhtaudutaan hyväntekijänä. Hän uudisti Venezuelan perin pohjin, kuitenkin siten, että hän kunnioitti demokratian ja vapauden periaatteita. Maan uusi perustuslaki luo pohjan sosiaalisille uudistuksille. Chávez myös takasi kansalaisoikeudet niille noin viidelle miljoonalle venezuelalaiselle, jotka olivat jääneet yhteiskunnan ulkopuolelle, koska heillä ei ollut henkilöllisyyspapereita (lähinnä maan alkuperäiskansojen edustajia). Hän vakautti Venezuelan valtion öljy-yhtiön Petroleos de Venezuelan (PDVSA), palautti julkisten palveluiden piiriin maan tärkeimmän tietoliikenneyhtiön ja Caraca-sähköyhtiön purkamalla niiden yksityistämisen, kansallisti Orénoquen öljykentät. Hän on tämän lisäksi käyttänyt öljytuloja kansainvälisistä rahoituslaitoksista riippumattoman taloudellisen autonomian luomiseen ja sosiaalisten ohjelmien rahoittamiseen.
Yli kolme miljoonaa hehtaaria maata on jaettu maanviljelijöille. Miljoonia lapsia ja aikuisia on opetettu lukemaan. Tuhansia terveyskeskuksia on perustettu köyhiin kaupunginosiin. Kymmeniä miljoonia silmäsairauksista kärsiviä varattomia ihmisiä on leikattu ilmaiseksi. Peruselintarvikkeiden tuotantoa tuetaan, ja niitä tarjotaan kaikkein pienituloisimmille kansalaisille hinnalla, joka on 42 prosenttia alle markkinahintojen. Viikoittainen työaika on laskenut 44 tunnista 36 tuntiin samaan aikaan kun minimipalkka nousi 204 euroon kuukaudessa (Costa Rican jälkeen korkein Latinalaisessa Amerikassa).
Kaikkien edellä mainittujen toimenpiteiden seurauksena köyhyys laski 42,8 prosentista 33,9 prosenttiin vuosien 1999 ja 2005 välillä, ja samalla aikavälillä harmaasta taloudesta elantonsa saavien kansalaisten määrä väheni 53 prosentista 40 prosenttiin. Köyhyyden väheneminen on kolmen viime vuoden aikana kiihdyttänyt maan talouden keskimäärin 12 prosentin kasvuun, eli se on maailmanlaajuisesti varsin korkealla tasolla. Talouskasvua on osaltaan kiihdyttänyt kulutus, joka on kasvanut 18 prosenttia vuodessa.
Näiden tulosten valossa, puhumattakaan saavutuksista kansainvälisessä politiikassa, tuskin on ihme, että Hugo Chávez on maailman valtaapitävien ja näiden uskottujen mielissä uhka, josta olisi pikimmiten päästävä eroon.
Ignacio Ramonet’n pääkirjoitus Le Monde Diplomatiquessa 08/2007. Ranskasta suomentanut Niina Saikkonen.
Eniten Chávezia ovat mustamaalanneet Yhdysvaltojen presidentin George W. Bushin hallinnon rahoittamat uudet ”propagandapajat”, kuten esimerkiksi National Endowment for Democracy ja Freedom House. Nämä rajattomista taloudellisista resursseista nauttivat panettelukoneiston osat manipuloivat tiedotusvälineitä (esimerkiksi arvovaltaisia sanomalehtiä) ja ihmisoikeusjärjestöjä, jotka taas omalta osaltaan on valjastettu palvelemaan valonarkoja tarkoitusperiä. Myös osa sosialismin luhistumisen jälkeisestä sosiaalidemokraattisesta vasemmistosta on liittynyt tähän pilkkaajien kuoroon.
Syynä tällaiseen vihamielisyyteen on se, että maailmantilanteessa, jossa eurooppalainen sosiaalidemokratia potee identiteettikriisiä, Chávezille näyttää langenneen vastuu uudenlaisen vasemmistolaisuuden luomisesta. Kun vanhalla mantereella rakennetaan uutta Eurooppaa, uusliberalismi on käytännössä jyrännyt kaikki muut vaihtoehdot. Sen sijaan Brasiliassa, Argentiinassa ja Equadorissa on Venezuelan esimerkin innoittamana tehty kokeiluja, jotka pitävät yllä toivoa heikoimmassa asemassa olevan kansanosan nykyistä paremmasta tulevaisuudesta.
Chávezin panos tässä on merkittävä, ja on helppo ymmärtää, miksi kymmenissä köyhissä maissa häneen suhtaudutaan hyväntekijänä. Hän uudisti Venezuelan perin pohjin, kuitenkin siten, että hän kunnioitti demokratian ja vapauden periaatteita. Maan uusi perustuslaki luo pohjan sosiaalisille uudistuksille. Chávez myös takasi kansalaisoikeudet niille noin viidelle miljoonalle venezuelalaiselle, jotka olivat jääneet yhteiskunnan ulkopuolelle, koska heillä ei ollut henkilöllisyyspapereita (lähinnä maan alkuperäiskansojen edustajia). Hän vakautti Venezuelan valtion öljy-yhtiön Petroleos de Venezuelan (PDVSA), palautti julkisten palveluiden piiriin maan tärkeimmän tietoliikenneyhtiön ja Caraca-sähköyhtiön purkamalla niiden yksityistämisen, kansallisti Orénoquen öljykentät. Hän on tämän lisäksi käyttänyt öljytuloja kansainvälisistä rahoituslaitoksista riippumattoman taloudellisen autonomian luomiseen ja sosiaalisten ohjelmien rahoittamiseen.
Yli kolme miljoonaa hehtaaria maata on jaettu maanviljelijöille. Miljoonia lapsia ja aikuisia on opetettu lukemaan. Tuhansia terveyskeskuksia on perustettu köyhiin kaupunginosiin. Kymmeniä miljoonia silmäsairauksista kärsiviä varattomia ihmisiä on leikattu ilmaiseksi. Peruselintarvikkeiden tuotantoa tuetaan, ja niitä tarjotaan kaikkein pienituloisimmille kansalaisille hinnalla, joka on 42 prosenttia alle markkinahintojen. Viikoittainen työaika on laskenut 44 tunnista 36 tuntiin samaan aikaan kun minimipalkka nousi 204 euroon kuukaudessa (Costa Rican jälkeen korkein Latinalaisessa Amerikassa).
Kaikkien edellä mainittujen toimenpiteiden seurauksena köyhyys laski 42,8 prosentista 33,9 prosenttiin vuosien 1999 ja 2005 välillä, ja samalla aikavälillä harmaasta taloudesta elantonsa saavien kansalaisten määrä väheni 53 prosentista 40 prosenttiin. Köyhyyden väheneminen on kolmen viime vuoden aikana kiihdyttänyt maan talouden keskimäärin 12 prosentin kasvuun, eli se on maailmanlaajuisesti varsin korkealla tasolla. Talouskasvua on osaltaan kiihdyttänyt kulutus, joka on kasvanut 18 prosenttia vuodessa.
Näiden tulosten valossa, puhumattakaan saavutuksista kansainvälisessä politiikassa, tuskin on ihme, että Hugo Chávez on maailman valtaapitävien ja näiden uskottujen mielissä uhka, josta olisi pikimmiten päästävä eroon.
Ignacio Ramonet’n pääkirjoitus Le Monde Diplomatiquessa 08/2007. Ranskasta suomentanut Niina Saikkonen.
Chomsky-Foucault: Oikeudenmukaisuus tai valta
"Totalitaarisissa valtioissa propaganda toimii aivan eri tavalla kuin demokraattisissa yhteiskunnissa. Hieman kärjistäen voi sanoa, että niissä valtio päättää poliittisesta linjasta, ja jokaisen on mukauduttava siihen. Demokraattisissa yhteiskunnissa menetelmät ovat toisenlaisia. "Linjaa" ei koskaan julisteta sellaisenaan, se oletetaan itsestään selväksi. Tuloksena on eräänlainen "aivopesu vapaudessa." (Noam Chomsky Daniel Mermetin haastattelussa "Aivopesua vapaudessa", julkaistu suomeksi Le Monde diplomatique III -pokkarissa)
Seuraava teksti on ote keskustelusta, jonka Noam Chomsky ja Michel Foucault kävivät Eindhovenin teknillisessä korkeakoulussa vuonna 1971 (Le Monde diplomatique Août 2007).*
NC: Kansalaistottelemattomuus on suora haaste sitä vastaan, mitä valtio – mielestäni väärin perustein – pitää laillisena. On yhtä oikein estää valtiota tekemästä rikoksia kuin on rikkoa liikennesääntöjä, jotta estäisi murhan. Jos ajan päin punaista valoa ja tarkoituksenani on estää joukkomurha, en syyllisty laittomaan tekoon, vaan avunantoon niille, jotka ovat hengenvaarassa. Kukaan tervejärkinen tuomari ei silloin langettaisi minulle tuomiota liikennerikkeestä.
MF: Kun te syyllistytte Yhdysvalloissa laittomaan tekoon, oikeutatteko te toimintanne vetoamalla korkeampaan oikeudenmukaisuuteen ja laillisuuteen vai perusteteletteko te sitä luokkataistelulla, siis sillä, että toimintanne edistää proletariaatin asiaa, sen taistelua hallitsevaa luokkaa vastaan?
NC: Periaatteessa olisi oikein toimia laillisia instituutioita vastaan, jos se murentaisi valtaa ja sortoa yhteiskunnassa. Voimassaoleva laki heijastaa kuitenkin myös kunniallisia, inhimillisiä arvoja, joten oikein tulkittuna sitä voidaan käyttää valtion mielivaltaisia päätöksiä vastaan. Tätä tosiasiaa voi käyttää hyväkseen ja näin heikentää hallitsevaa valtajärjestelmää.
MF: Te siis kritisoitte vallitsevaa oikeusjärjestystä puhtaamman oikeudenmukaisuuden nimissä. Mutta jos taistelu koskee oikeudenmukaisuutta, silloin kysymys on vallankäytön välineestä; kysymys ei ole siitä, että toivoisi sen päivän koitavan, jolloin ihmisiä palkitaan kykyjensä ja rangaistaan puutteittensa mukaan. Sen sijaan, että yhteiskunnallinen taistelu ajatellaan oikeudenmukaisuuden termein, pitäisi korostaa oikeudenmukaisuutta yhteiskunnallisen taistelun näkökulmasta. Proletariaatti ei käy sotaa hallitsevaa luokkaa vastaan siksi, että se pitäisi tätä sotaa oikeutettuna. Proletariaatti taistelee hallitsevaa luokkaa vastaan, koska se haluaa päästä valtaan. Ja koska se haluaa kumota hallitsevan luokan vallan, se pitää tätä sotaa oikeutetuna.
NC: En ole samaa mieltä.
MF: Sotaa käydään voiton vuoksi, ei siksi, että se olisi oikeutettua.
NC: En ole samaa mieltä. Jos vosiin vakuuttua siitä, että proletariaatin valtaantulo johtaisi terroristiseen poliisivaltioon, josta vapaus, ihmisarvo ja hyväksyttävät ihmissuhteet katoaisivat, pyrkisin estämään sen. Mielestäni ainoa syy toivoa sitä [proletariaatin valtaantuloa] on uskoa – oikein tai väärin – että tällainen vallansiirto vahvistaa inhimillisiä perusarvoja.
MF: Kun proletariaatti ottaa vallan, on mahdollista, että se käyttää sitä voitettuja luokkia vastaan väkivaltaisesti ja diktatorisesti verenvuodatustakaan välttämättä. En ymmärrä, millä perustein sitä voisi vastustaa. Nyt te kysytte minulta: entä jos proletariaatti käyttää tätä veristä, tyrannimaista ja epäoikeutettua valtaa itseään vastaan? Vastaan teille: se ei ole mahdollista, koska silloin proletariaatilla ei olisi todellista valtaa, vaan valta olsii jonkin muun luokan – byrokratian tai pikkuporvariston jäänteiden – käsissä.
NC: Olen eri mieltä tällaisesta vallankumouskäsityksestä monesta syystä, jotka ovat sekä historiallisia että periaatteellisia. Jos teorian hyväksyisikin vaikkapa vain argumentin vuoksi, niin siihen sisältyy se – mielestäni väärä – oletus, että proletariaatilla on oikeus ottaa valta ja käyttää sitä väkivaltaisesti, verisesti ja epäoikeudenmukaisesti, koska se johtaa nykyistä oikeudenmukaisempaan yhteiskuntaan, jossa valtio kuihtuu pois, proletariaatista tulee universaalinen luokka jne. Ilman tätä tulevaisuudessa odottavaa oikeutusta ajatus väkivaltaisesta ja verisestä proletariaatin diktatuurista olisi täysin väärä. Itse suhtaudun erittäin suurella epäilyllä kaikenlaisiin puheisiin proletariaatin väkivaltaisesta ja verisestä diktatuurista varsinkin, kun sen esittävät etujoukoksi julistautuneen puolueen edustajat. On olemassa riittämiin historiallista kokemusta siitä, mihin heidän vallantavoittelunsa johtaa.
Suomennos Hannu Reime [Suomentajan huomautus: Keskustelu käytiin Vietnamin sodan aikana, jolloin ajatus kansalaistottelemattomuduesta oli vahvasti esillä sodanvastaisessa liikkeessä Yhdysvalloissa. Foucault'n puheissa heijastuu aikakauden maolaisuus.]
Julkaistu englanniksi kirjassa The Chomsky-Foucault Debate on Human Nature. The New Press. New York 2006.
Seuraava teksti on ote keskustelusta, jonka Noam Chomsky ja Michel Foucault kävivät Eindhovenin teknillisessä korkeakoulussa vuonna 1971 (Le Monde diplomatique Août 2007).*
NC: Kansalaistottelemattomuus on suora haaste sitä vastaan, mitä valtio – mielestäni väärin perustein – pitää laillisena. On yhtä oikein estää valtiota tekemästä rikoksia kuin on rikkoa liikennesääntöjä, jotta estäisi murhan. Jos ajan päin punaista valoa ja tarkoituksenani on estää joukkomurha, en syyllisty laittomaan tekoon, vaan avunantoon niille, jotka ovat hengenvaarassa. Kukaan tervejärkinen tuomari ei silloin langettaisi minulle tuomiota liikennerikkeestä.
MF: Kun te syyllistytte Yhdysvalloissa laittomaan tekoon, oikeutatteko te toimintanne vetoamalla korkeampaan oikeudenmukaisuuteen ja laillisuuteen vai perusteteletteko te sitä luokkataistelulla, siis sillä, että toimintanne edistää proletariaatin asiaa, sen taistelua hallitsevaa luokkaa vastaan?
NC: Periaatteessa olisi oikein toimia laillisia instituutioita vastaan, jos se murentaisi valtaa ja sortoa yhteiskunnassa. Voimassaoleva laki heijastaa kuitenkin myös kunniallisia, inhimillisiä arvoja, joten oikein tulkittuna sitä voidaan käyttää valtion mielivaltaisia päätöksiä vastaan. Tätä tosiasiaa voi käyttää hyväkseen ja näin heikentää hallitsevaa valtajärjestelmää.
MF: Te siis kritisoitte vallitsevaa oikeusjärjestystä puhtaamman oikeudenmukaisuuden nimissä. Mutta jos taistelu koskee oikeudenmukaisuutta, silloin kysymys on vallankäytön välineestä; kysymys ei ole siitä, että toivoisi sen päivän koitavan, jolloin ihmisiä palkitaan kykyjensä ja rangaistaan puutteittensa mukaan. Sen sijaan, että yhteiskunnallinen taistelu ajatellaan oikeudenmukaisuuden termein, pitäisi korostaa oikeudenmukaisuutta yhteiskunnallisen taistelun näkökulmasta. Proletariaatti ei käy sotaa hallitsevaa luokkaa vastaan siksi, että se pitäisi tätä sotaa oikeutettuna. Proletariaatti taistelee hallitsevaa luokkaa vastaan, koska se haluaa päästä valtaan. Ja koska se haluaa kumota hallitsevan luokan vallan, se pitää tätä sotaa oikeutetuna.
NC: En ole samaa mieltä.
MF: Sotaa käydään voiton vuoksi, ei siksi, että se olisi oikeutettua.
NC: En ole samaa mieltä. Jos vosiin vakuuttua siitä, että proletariaatin valtaantulo johtaisi terroristiseen poliisivaltioon, josta vapaus, ihmisarvo ja hyväksyttävät ihmissuhteet katoaisivat, pyrkisin estämään sen. Mielestäni ainoa syy toivoa sitä [proletariaatin valtaantuloa] on uskoa – oikein tai väärin – että tällainen vallansiirto vahvistaa inhimillisiä perusarvoja.
MF: Kun proletariaatti ottaa vallan, on mahdollista, että se käyttää sitä voitettuja luokkia vastaan väkivaltaisesti ja diktatorisesti verenvuodatustakaan välttämättä. En ymmärrä, millä perustein sitä voisi vastustaa. Nyt te kysytte minulta: entä jos proletariaatti käyttää tätä veristä, tyrannimaista ja epäoikeutettua valtaa itseään vastaan? Vastaan teille: se ei ole mahdollista, koska silloin proletariaatilla ei olisi todellista valtaa, vaan valta olsii jonkin muun luokan – byrokratian tai pikkuporvariston jäänteiden – käsissä.
NC: Olen eri mieltä tällaisesta vallankumouskäsityksestä monesta syystä, jotka ovat sekä historiallisia että periaatteellisia. Jos teorian hyväksyisikin vaikkapa vain argumentin vuoksi, niin siihen sisältyy se – mielestäni väärä – oletus, että proletariaatilla on oikeus ottaa valta ja käyttää sitä väkivaltaisesti, verisesti ja epäoikeudenmukaisesti, koska se johtaa nykyistä oikeudenmukaisempaan yhteiskuntaan, jossa valtio kuihtuu pois, proletariaatista tulee universaalinen luokka jne. Ilman tätä tulevaisuudessa odottavaa oikeutusta ajatus väkivaltaisesta ja verisestä proletariaatin diktatuurista olisi täysin väärä. Itse suhtaudun erittäin suurella epäilyllä kaikenlaisiin puheisiin proletariaatin väkivaltaisesta ja verisestä diktatuurista varsinkin, kun sen esittävät etujoukoksi julistautuneen puolueen edustajat. On olemassa riittämiin historiallista kokemusta siitä, mihin heidän vallantavoittelunsa johtaa.
Suomennos Hannu Reime [Suomentajan huomautus: Keskustelu käytiin Vietnamin sodan aikana, jolloin ajatus kansalaistottelemattomuduesta oli vahvasti esillä sodanvastaisessa liikkeessä Yhdysvalloissa. Foucault'n puheissa heijastuu aikakauden maolaisuus.]
Julkaistu englanniksi kirjassa The Chomsky-Foucault Debate on Human Nature. The New Press. New York 2006.
20. elokuuta 2007
Demokratia ja vallankumous Diplo-klubilla 23.8.
Tämänkertaisilla Maailmanpoliittisilla rock-iltamilla kolmannen suomenkielisen Le Monde diplomatiquen lisäksi esitellään Demokratia-dokumenttielokuvasarjaa.
Why Democracy -sarjasta arvioitavana on argentiinalaisen Rodrigo Vasquezin Looking for revolution -elokuva (tekstitys englanniksi). Usean vuoden ajan kuvattu dokumentti seuraa Bolivian vallankumouksen toteutumista, niin uudessa parlamentissa kuin maan kaikkein köyhimpien keskuudessa. Elokuvan jälkeisessä debatissa vallankumouksellisuudesta ja vallankumouksen mahdollisuudesta keskustelemassa muun muassa maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen, suomenkielisen Le Monde diplomatiquen edustajana Jaana Airaksinen sekä Steen1.
Demokratia-dokumenttielokuvasarja YLEN kanavilla 7.10. alkaen, ks. www.whydemocracy.net ja Viestintä & Kehitys -säätiö www.vikes.fi
Lisäksi Lassi Sinkkosen runoutta esittää Karl Sinkkonen ystävineen.
Garagesukuista death poppia soittaa Karoshi Lovers ja illan päätteeksi Steen1.
Järjestäjinä suomenkielinen Le Monde diplomatique, YLE, Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan oppituoli sekä Voima-lehti.
DIPLO-KLUBI: MAAILMANPOLIITTISET ROCK-ILTAMAT
Torstaina 23.8. klo 19-02, Ravintola Belly, Uudenmaankatu 16-20, Helsinki
Ilmainen sisäänpääsy 20.00 asti, sen jälkeen liput 5 euroa, sis. eteispalvelun,
ennakkoliput 17.8. alkaen: Kolmen sepän kirjakauppa, Like/Roba 22, Ateneum- ja Kiasma-kaupat.
Why Democracy -sarjasta arvioitavana on argentiinalaisen Rodrigo Vasquezin Looking for revolution -elokuva (tekstitys englanniksi). Usean vuoden ajan kuvattu dokumentti seuraa Bolivian vallankumouksen toteutumista, niin uudessa parlamentissa kuin maan kaikkein köyhimpien keskuudessa. Elokuvan jälkeisessä debatissa vallankumouksellisuudesta ja vallankumouksen mahdollisuudesta keskustelemassa muun muassa maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen, suomenkielisen Le Monde diplomatiquen edustajana Jaana Airaksinen sekä Steen1.
Demokratia-dokumenttielokuvasarja YLEN kanavilla 7.10. alkaen, ks. www.whydemocracy.net ja Viestintä & Kehitys -säätiö www.vikes.fi
Lisäksi Lassi Sinkkosen runoutta esittää Karl Sinkkonen ystävineen.
Garagesukuista death poppia soittaa Karoshi Lovers ja illan päätteeksi Steen1.
Järjestäjinä suomenkielinen Le Monde diplomatique, YLE, Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan oppituoli sekä Voima-lehti.
DIPLO-KLUBI: MAAILMANPOLIITTISET ROCK-ILTAMAT
Torstaina 23.8. klo 19-02, Ravintola Belly, Uudenmaankatu 16-20, Helsinki
Ilmainen sisäänpääsy 20.00 asti, sen jälkeen liput 5 euroa, sis. eteispalvelun,
ennakkoliput 17.8. alkaen: Kolmen sepän kirjakauppa, Like/Roba 22, Ateneum- ja Kiasma-kaupat.
18. heinäkuuta 2007
Siirtolaisuudesta ja sen hallinnan ulkoistamisesta
Hallitsematon siirtolaisuus on eräs teollistuneiden ja rikkaiden maiden kiperimmistä haasteista. Onnistuneeseen siirtolaispolitiikkaan ei ole yksinkertaista tietä. Siirtolaisuuden esiin tuomiin erilaisiin kysymyksiin tarvitaan erilaisia ratkaisuja. Perusasennoitumisessa Euroopalla on kuitenkin valinnan paikka.
Kansainvälisen kehitystyön professori Liisa Laakso
Yhdysvaltain presidentti George Bush koki hiljattain ehkä uransa pahimman nöyryytyksen senaatin kaadettua vuosia valmistellun siirtolaislakiesityksen, jolla olisi säännelty laittomien siirtolaisten asemaa. Samanaikaisesti Bushin hallitus on syytänyt rahaa huipputeknologiaa tukevaan kotimaan turvallisuuteen, johon kuuluu totalitaristinen ajatus älyrajoista – rajavalvontatekniikasta, joka automaattisesti estäisi maahanpääsyn epäilyttäviltä henkilöiltä ja kuljetuksilta. Teollistuneet maat tarvitsevat työvoimaa rajojensa ulkopuolelta, mutta lähes kaikissa niissä esiintyy varsinkin vaalien alla avointa siirtolaisvastaista kiihotusta. Suomikaan ei ole tältä säästynyt.
Sophie Boukharin kirjoitus Marokosta käsin Eurooppaan pyrkivistä afrikkalaisista siirtolaisista on karua luettavaa (diploblogi 20. kesäkuuta ja Voiman numero 5/07). Euroopan unionille siirtolaisuus on, jos vain mahdollista, vielä mutkikkaampi asia kuin Yhdysvalloille.
Ensinnäkin siirtolaiskysymykset sivuavat monia EU:n yhteisen politiikan alueita, vaikka ne sinänsä kuuluvat jäsenmaiden omaan toimivaltaan. Toisekseen eri jäsenmaat kohtaavat siirtolaisuuden eri tavoin sekä maantieteellisistä, historiallisista että niiden kansalliseen talouskehitykseen liittyvistä syistä. Kolmanneksi Euroopan unioni jatkaa laajentumistaan. Ainakin toistaiseksi se on projekti, jonka maantieteelliset rajat eivät ole kenenkään tiedossa.
Neljänneksi, ja tämä on mielestäni kaikkein olennaisinta, linnoittautuminen läpipääsemättömien suoja-aitojen taakse sopii heikosti yhteen sen Eurooppa-kuvan kanssa, jota EU:n ja sen jäsenmaiden poliittiset eliitit ovat huolellisesti yrittäneet rakentaa. Holokaustin ja rautaesiripun vastakohdaksi määritellylle Euroopan yhdentymiselle Boukharin kuvaukset Euroopan rajoille juuttuneiden ihmisten kurimuksesta ovat sietämättömiä.
Hygieeninen tapa hillitä hallitsematonta siirtolaisuutta on likaisen työn sysääminen kolmansien maiden harteille positiivisin pakottein eli lahjomalla. Taloudellista apua annetaan niille Eurooppaan suuntautuvan siirtolaisuuden lähtö- tai kauttakulkumaille, jotka ankarin toimenpitein käyvät laittoman maahanmuuton kimppuun. Juuri tämän vuoksi Marokko on kiristänyt ulkomaalaispolitiikkaansa. Siirtolaisuuden hallinnasta on tullut niin tärkeä teema sinänsä monitasoisessa ja laaja-alaisessa EU:n ja Välimeren alueen eteläisten valtioiden yhteistyössä, ns. MEDA-ohjelmassa, että seurauksena ei voi olla mitään muuta kuin kummallisia lehmänkauppoja ja molemminpuolista kiristämistä.
Räikeintä on kuitenkin siirtolaisuusteeman asteittainen hivuttautuminen kehitysyhteistyön agendalle. Taustalla on tuiki tavallinen hokema, että kehitysyhteistyöllä estettäisiin hallitsematonta siirtolaisuutta. Retorisesti tällä väitteellä jopa oikeutetaan kehitysyhteistyöhön käytettyjen resurssien kasvattamista – monin verroin järkevämpien perustelujen sijasta.
Motiiveilleen rehellisempiä ovat ne, jotka käyttävät kehitysyhteistyötä tiukan siirtolaispolitiikan puolustuksena tyyliin: ”meidän ei tarvitse vastaanottaa enempää pakolaisia, koska annamme apua paikan päällä.” Kiusallinen tosiasia on, että kehitysapu ja kehitys lisäävät siirtolaisuutta.
Parhaimmat mahdollisuudet ja houkutukset lähtemiseen ovat niillä, jotka ovat saaneet koulutusta, jotka ovat pystyneet säästämään kallista matkaa varten, ja joilla on kansainvälisiä yhteyksiä. Köyhistä köyhimmät, sotien ja ympäristökatastrofien koettelemat maat ovat toki pakolaistulvien kotipesiä, mutta nämä tulvat rasittavat lähinnä vain naapurimaita. Harvat jaksavat Euroopan porteille asti.
Kuvaava esimerkki EU:n opportunismista on komission viime kesänä julkistama asiakirja "Kehityspolitiikkaa koskeva eurooppalainen konsensus ja hallintotapa", jonka tarkoitus on ohjata Euroopan unionin ja Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren (AKT) maiden välistä, Cotonoussa vuonna 2000 solmittuun sopimukseen perustuvaa, yhteistyötä. Kuten tavallista kansalaisyhteiskunnan ja AKT-maiden edustajia ehdittiin konsultoida virkamiestyönä edenneessä valmistelussa vain nimeksi, koska tekstin loppuunsaattamisella oli valtava kiire. Niinpä siihen jäi mielivaltainen ajatus, jonka mukaan demokraattisen hallinnon olennainen piirre on siirtolaisvirtojen hallitseminen.
Kielteisen huomion varjoon ovat jääneet siirtolaisuuden myönteiset vaikutukset. Sen lisäksi että siirtolaisten vastaanottaminen on aivan välttämätöntä Euroopan kehitykselle, siirtolaisilla on yhä tärkeämpi rooli myös entisten kotimaidensa kehittämisessä.
Varovaistenkin arvioiden mukaan teollistuneissa maissa asuvien siirtolaisten kehitysmaihin lähettämä taloudellinen tuki ylittää hallitusten välisen kehitysavun yli kaksinkertaisesti. Kyse on yhä kasvavista rahavirroista ja investoinneista. Usein rahat menevät yksityiseen käyttöön omalle perheelle tai suvulle, mutta entistä useammin myös laajempiin kehityshankkeisiin tai yritystoimintaan.
Siirtolaisten lähettämän avun perillemeno ja sillä tuettujen hankkeiden kestävyys saattaa olla aivan toista luokkaa kuin vieraiden valtojen virallisen kehitysavun vaikuttavuus.
Myönteinen vaikutus ei kuitenkaan synny automaattisesti. Entisen kotimaan parhaaksi tarkoitetut panokset voivat ohjautua keskenään kiistelevien osapuolten sotilaalliseen varustamiseen.
Pahimmillaan ne ovat osa kansainvälistä terrorismia tukevaa verkostoa, jossa syvät lojaalisuudet entisiä kotimaita tai niiden kulttuuripiiriin kuuluvia alueita kohtaan sekoittuvat uusien kotimaiden siirtolaisvastaisuuden nostattamaan katkeruuteen.
Onnistuneeseen siirtolaispolitiikkaan ei ole yksinkertaista tietä. Siirtolaisuuden esiin tuomiin erilaisiin kysymyksiin tarvitaan erilaisia ratkaisuja. Perusasennoitumisessa Euroopalla on kuitenkin valinnan paikka.
Haluammeko nähdä siirtolaisuuden ensi sijassa ongelmana, ulkoistaa likaisen työn hoitamisen kumppanimaillemme ja keskittyä vain meille kaikkein hyödyllisimpien tulijoiden kotouttamiseen eurooppalaisiin yhteiskuntiin? Vai näemmekö siirtolaisuuden globaalin Euroopan tunnuspiirteenä ja voimavarana uuden eurooppalaisen kansalaisuuden määrittelyssä? Eurooppalaiset arvot ja politiikkatavoitteet ja kaukaisissa maissa asuvia sukulaisia ja uskonveljiä kohtaan tunnetun huolenpidon voi nimittäin hyvin yhdistää.
Tilaa:
Kommentit (Atom)