Talousglobalisaatio tuli veljesmaiden väliin

”Pulp fiction – it takes more than two to tango…”

Maailmanpolitiikan professori Jussi Pakkasvirta/ HY

Paikallisen, kansallisen ja globaalin suhteet hankaavat Uruguayn ja Argentiinan rajajoella Fray Bentosissa. Uruguayn kipeät kysymykset tiivistyvät talousnationalismin, Mercosur -integraation ja globalisaation suhteisiin − kuten Edouard Bailby kirjoittaa artikkelissaan (Diplo II) analysoidessaan maansa vasemmiston ongelmia.

Bailbyn ajatuksia voi jatkaa kysymällä, miten sovittaa yhteen kansallisten työpaikkojen vaade, ulkomaisen pääoman liikkeet ja vapaakauppa? Entäpä paikallisdemokratia, ympäristökysymykset ja talousglobalisaatio?

Metsä-Botnian tehdashanke joutui syrjäiseltä näyttävällä Uruguaya-joella keskelle 2000-luvun latinalaisamerikkalaisen politiikan kuohuntaa: Uruguay ja Metsä-Botnia kuvittelivat voivansa tanssia rauhassa sellutangon, mutta toisin kävi. Argentiina ilmoitti kovin voimakkaasti olevansa suurin ja kaunein tangomaa, ja veljeskansojen − Argentiinan ja Uruguayn − vasemmistohallitukset eivät juuri keskustele keskenään.

Uruguay-joen varteen on suunniteltu sellutehtaita jo pitkään. Puupeltojen istutus aloitettiin 1970-luvulla. Uruguayn nykyistä vasemmistohallitusta edeltävällä hallitus hyväksyi kahden sellutehtaan, suomalaisen Botnian ja espanjalaisen Encen rakentamisen Fray Bentosiin vuonna 2002. Tuolloin maan nykyinen presidentti Tabaré Vázquez ilmoitti olevansa selluhankkeita vastaan, kuvaillen näitä Pohjoisen lähettämiksi saastuttajiksi. Valtaan tultuaan hän muutti kuitenkin nopeasti näkemystään, ja vuoden 2006 lopulla Uruguayihin oli suunnitteilla jo viiden sellutehtaan rakentaminen.

Tällä hetkellä Uruguayn puuistutukset kasvavat noin 70 000 hehtaaria vuosittain. Vuonna 2005 niitä oli 800 000 hehtaaria. Puupeltojen kasvuvauhti lisääntynee lähivuosina, sillä Uruguayn hallitus tukee uusia selluhankkeita, esimerkiksi toista suomalaistaustaista toimijaa, Stora Ensoa. Ence sen sijaan vetäytyi kiistanalaiselta rajajokialueelta mutta etsii tehdaspaikkaa muualta alueella.

Miksi Argentiinalaiset ovat vastustaneet naapurimaan kamaralle nousevaa tehdasta niin sinnikkäästi? On väitetty, että Argentiina haraa vastaan, koska se ei itse saanut sellutehtaita. Isoa maata ärsytti se, että pieni naapuri veti hankkeet sen nenän edestä. Tehtaat olisi ehkä voitu rakentaa myös Argentiinan puolelle, mutta Argentiinassa ei ollut eikä ole suurpuuviljelmiä, jotka vaaditaan miljoonan tonnin sellutehtaalle − toisin kuin Uruguayssa, jossa selluntuotantoa oli valmisteltu 15 vuoden ajan eukalyptus-istutuksilla. Lisäksi Argentiina on vasta toipumassa vuosien 2002-2003 talouskriisistä ja on poikkikansalliselle pääomalle edelleen riskimaa.

Paikallisväestön vastustuksessa Gualeguaychússa sen sijaan on kyse ympäristötietoisuuden noususta ja aidosta huolesta omien perinteisten elinkeinojen häviämisessä. Argentiinalainen ympäristöliike sai Uruguay-joesta oma Koijärvensä. Tätä Botnia ei omassa maariskianalyysissään osannut ottaa huomioon, vaikka huomasikin Argentiinan ”ongelmallisuuden” mahdollisena sijoitusmaana.

Tiedotusvälineiden rooli sellukiistassa on ollut mielenkiintoinen. Suomessa ei ole selvästi tajuttu, että sellutehdas Etelä-Amerikassa on eri asia kuin sellutehdas Suomessa. Latinalaisessa Amerikassa sellutehtaat toimivat maaseutuympäristössä, puupeltojen ympäröiminä. Näitä ei voi verrata Suomen metsiin tai paperiteollisuuskaupunkeihin.

Kansantaloudellisestikin kyse on kuin eri taloudenalasta. Suomessa metsäteollisuuden sellutehtaille ominaista on verkottuminen ja paikallisten alihankkijoiden käyttö.

Latinalaisamerikkalaisille poliitikoille selluhankkeet näyttäytyvät teollisuutena ja uusina pääomina. Positivistis-teknologisen kehitysajattelun sisäistäneet poliitikot − vasemmalta oikealle − hyväksyvät hankkeet, koska he yhdistävät teollistumisen kaivattuun uuteen kehitykseen.
Silti on huomattava, että Latinalaisen Amerikan sellutehtaat eivät luo ympäristölleen samanlaisia kansantaloudellisia synergiaetuja kuin Suomessa. Esimerkiksi Botnia toimii Uruguayssa sitä varten luodulla vapaakauppa-alueella; alueelle tuoduista tarvikkeista ei makseta tulleja eikä tehtaan tuotoksesta veroja.

Suomalaisittain kyse on siis dramaattisesta paperiteollisuuden tuotantoketjun muutoksesta: Pohjois-Euroopassa eri syistä yhä vaikeammin saatavissa olevaa puuta ja siitä tehtyä paperimassaa, raaka-ainetta, tuodaan nyt tankkereilla kaukaa. Historioitsijana mieleen tulee 1900-luvun alun monikansalliset yritykset eri puolilla Latinalaista Amerikkaa.

Kello on kiertänyt tällä nykyglobalisaation hetkellä jälleen täyden kierroksen. Ei ole suuri ihme, että Suomea on erheellisesti kuvattu Argentiinassa imperialistisena, kolonialistisena toimijana. Suomi (valtio, hallitus, kansa) näet sekoitetaan Botniaan; jopa Auschwitz-symboliikkaa on kohdistettu pohjoisen herrakansaan ympäristöjärjestöjen propagandassa. Tämä viimeinen vertaus voi lopulta osua argentiinalaiseenkin nilkkaan − sanoo taas historioitsija, joka muistaa minne natsiaktiiveja aikoinaan joukolla pakeni (myös Suomesta).

Lopuksi on hyvä muistaa, että paperi on maailman perustarvike, jota tarvitaan ja jota jollain lailla jossain myös tehdään. Mikä olisi ekologisesti kestävintä ja vielä samalla taloudellisesti tehokkainta? Koko prosessi Suomessa vai koko prosessi…Uruguayssa? Vai ympäri maailmaa hajautettu tuotantoketju ja –verkosto.

Siinäpä tämän sellutangon ydin − katsotaan asiaa sitten yritysten, paperityöläisten tai ympäristöaktivistien näkökulmasta. Tämä kolumniavauksen tarkoitus onkin haastaa yritysjohdon, ay- ja ympäristöliikkeen edustajia keskusteluun.

Professori Jussi Pakkasvirta tutkii Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa (Pulp Fiction? Globalizing Industry and Nationalist Rhetoric in Argentina, Uruguay and Finland) sellutehdastapauksen vaikutuksia Latinalaisessa Amerikassa ja Suomessa.

Lähi-itä on mainettaan vakaampi

Lähi-idässä on kriisipesäkkeitä, Irak pahimpana, Palestiina ja Libanon seuraavilla sijoilla. Näistä vain Irakin tilanne on olennaisesti heikentynyt viime vuosina, Yhdysvaltojen sotilaallisen toiminnan seurauksena. Muualla tilanne ei ole käynyt uhkaavammaksi. Iranin kohdalla on huomattava, että tilanteen kiristyminen liittyy ensisijaisesti suurvaltapolitiikkaan, ei Lähi-idän sisäiseen kehitykseen.

Professori Jaakko Hämeen-Anttila

Väyrysen kolumni (katso blogi 12. helmikuuta) nostaa esille Lähi-idän politiikan tärkeän tekijän, klaanit, jotka kilpailevat valtioiden kanssa kansalaisten lojaliteetista. Klaanit tosiaan ovat arkea Irakissa ja Libanonissa, joissa valtio on toissijainen toimija, klaanit ensisijaisia. Osittain tämä pätee palestiinalaisalueellakin.

Mutta ei juuri muualla. Kirjoituksessa on hieman hämäävää se, että nämä kolme aluetta on nostettu esiin esimerkinomaisesti vaikka kyse on Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan vahvimmin klaaniutuneista maista. En myöskään usko, että klaanipolitiikka olisi mitenkään erityisesti leviämässä. Irakin miehitys on tietysti ajanut maan kaaokseen ja nostanut klaanit ennennäkemättömän tärkeään asemaan. Siellä klaanipolitiikka on levinnyt.

Mutta Libanonissa tilanne ei juurikaan ole muuttunut vuosikymmeniä vallinneesta. Libanon on vuorotellut sisällissodan ja jännitteisen rauhantilan välillä, mutta kansalaisten ensisijaisena samaistumiskohteena ovat koko ajan olleet heidän omat uskonto- ja klaaniryhmänsä. Siellä tilanne ei juurikaan ole muuttunut.

Muualla arabimaailmassa ei ole nähtävissä klaaniutumisen lisääntymistä. Erilaisia intressiryhmiä jokaisessa valtiossa tietysti on ja valtiot ovat Lähi-idässä aina olleet länsimaisia valtioita hajanaisempia yksiköitä, mutta minun on vaikea nähdä tässä tilanteen juurikaan muuttuneen viime aikoina. Irakia lukuunottamatta.

Irakin tilanne on myös osoittanut sen, että Lähi-itä on mainettaan stabiilimpi. Väyrysen esille tuomat taloudelliset ja yhteiskunnalliset ongelmat ovat hyvin konkreettisia ja niiden ratkaiseminen vaatii tosiaan taloudellisten ja sosiaalisten olojen asteittaista parantamista ja samalla demokratisoitumisprosessin edistämistä.

Mutta on silti syytä panna merkille, että Irakin ajautuminen kaaokseen ei ole heijastunut kovin vahvasti ympäristöön, vaikka on toki turvallisuusriski. Se ei kuitenkaan ole saanut aikaan laajamittaista levottomuutta muissa maissa.

Lähi-idässä on kriisipesäkkeitä, Irak pahimpana, Palestiina ja Libanon seuraavilla sijoilla. Näistä vain Irakin tilanne on olennaisesti heikentynyt viime vuosina, Yhdysvaltojen sotilaallisen toiminnan seurauksena. Muualla tilanne ei ole käynyt uhkaavammaksi. Iranin kohdalla on huomattava, että tilanteen kiristyminen liittyy ensisijaisesti suurvaltapolitiikkaan, ei Lähi-idän sisäiseen kehitykseen.

Iranilla on täysi mahdollisuus elää sovussa lähinaapuriensa kanssa. Maa on pyrkinyt laajentamaan vaikutusvaltaansa mutta Iranin vaikutusvallan kasvu ei sinänsä ole turvallisuusuhka. Ydinaseeseen Iran on ilmeisesti pyrkimässä, mutta on vaikea nähdä, mitä konkreettista uhkaa tästä muodostuisi. Ydinaseen hankkiminen on Iranille ensisijaisesti arvovaltakysymys - ydinasekerhon jäsenenä Iranin poliittinen painoarvo kasvaisi - ja toissijaisesti puolustusstrategia. Maan kaksi rajanaapuria on miehitetty viime vuosina. Ydinasevaltiota ei lähdetä kevyesti miehittämään.

Irakin tilanne on kriittinen, mutta kokonaisuudessaan Lähi-idän tilanne ei ole muuttunut aiempaa uhkaavammaksi. Ei kyllä myöskään rauhoittunut.

Ilmaislehtiä vai vapaata lehdistöä

Ignacio Ramonet

Lehdistö on pahimmassa kriisissä koko historiansa aikana. Viimeisen kolmen vuoden aikana sanomalehdet ovat menettäneet lukijoitaan Ranskassa kuten muuallakin. Lehtien talouden herkkä tasapaino on järkkynyt, niiden olemassaolo on uhattu ja sen myötä on uhattuna myös demokraattinen oikeus laajaan mielipidekirjoon. Mikä on syynä tähän lehdistön masentavaan tilaan?

Ensimmäinen syy on “vapaasti” poimittavien ilmaislehtien tulo markkinoille. Vapaasti poimittavien ilmaisjakelulehtien “ilmaisuus” on valhe, koska lukijat kuvittelevat, että uutiset olisivat ilmaisia, kun tosiasiassa ilmaisjakelulehdet kustannetaan mainostuloilla, jotka on taas sisällytetty tuotteiden hintoihin.

Muutamassa vuodessa ilmaisjakelulehdet ovat ampaisseet levikkilistojen kärkeen. Tämän seurauksena monet ihmiset ovat lopettaneet lehtien ostamisen ja mainostajat ovat puolestaan kääntyneet ilmaisjakelulehtien puoleen. Irtonumeromyynti ja mainosmyynti ovat sanomalehdistön tulorakenteen kaksi päälähdettä – kolmas on tilausmyynti.

Toinen syy on tietenkin internet, joka on tehnyt vallankumouksen jokaisella kulttuurielämän saralla: musiikissa, kirjojen ja lehtien kustantamisessa, televisiossa yhtä lailla kuin sähköisessä mediassa. On merkille pantavaa, että kansainvälinen uutiskanava France 24 aloitettiin ensin netissä ja vasta myöhemmin kaapeli- ja satelliittitelevisiossa.

Ihmiset käyttävät yhä enemmän internetiä uutisten ja informaation seuraamiseen ja osa on lopettanut sanomalehtien ostamisen. Netin käyttäjät ja “ilmaislehtien” lukijat ovat hylänneet lehtikioskit, joita taas on jouduttu sulkemaan sanomalehtien ja aikakauslehtien vähentyneen myynnin vuoksi.(1)

Internet on houkutteleva. Pääsy sivustoille on usein vapaata, ihmiset voivat ilmaista mielipiteitään omalla tavallaan blogeissa ja näkemyksien vaihto kaikista ideoista auringon alla on vaivatonta. Kuitenkin vapauden lisääntymisellä on vastakkaisia vaikutuksia. On huolestuttavaa, että monet ryhmät, jotka ovat käyneet tiiviisti keskustelua demokraattisen osallistumisen hengessä, on murskattu, painettu pinnan alle tai tuhottu.

Yhdysvaltalainen tutkija Eric Klinenberg on pannut merkille, että vielä jokin aika sitten internet oli merkittävä väline monille uutissivustoille, jotka pitivät huolta poliittisten mielipiteiden moninaisuudesta. Kuitenkin nyt suosituimpia sivustoja kontrolloivat mahtavat mediayhtiöt. Viestinnän ja kommunikaation historiassa näyttää kertautuvan sama kuvio. Ensin syntyy uusi media kuten tapahtui sanomalehdistön syntyessä 1700-luvulla, riippumattomien radiokanavien aloittaessa 1970-luvulla ja internetin ensimmäisinä vuosina. Vapaan sanan aika päättyy kuitenkin, kun rahamiehet ottavat vallan ja kesyttävät uutuuden.

Hakukoneiden hyödyntämiseen perustuvia lukijaprofiileja myydään yrityksille, jotka haluavat kohdentaa mahdollisiin kuluttajiinsa tarkemmin. Ranskassa joukkoviestimien hallinta on keskittynyt harvojen teollisuus- ja talousryhmien käsiin. Tähän joukkoon kuuluu kaksi asevalmistajaa, Lagardère (Hachette) ja Dassault (Socpresse). Tämän huolestuttavan asian pitäisi rohkaista kansalaisia keräämään voimia riippumattoman median – mukaan lukien Le monde diplomatique – puolesta.

Le monde diplomatiquen omistaa Le monde -ryhmä (51 prosenttia) yhdessä lukijoidemme ja tuotantotiimimme kanssa (49 prosenttia). Tämä on erittäin poikkeuksellista lehdistölle – ei ainoastaan Ranskassa vaan muuallakin maailmalla. Se takaa täyden riippumattomuuden kaikista mahdeista ovat ne sitten poliittisia mahteja, mediamahteja tai taloudellisia mahteja.

Tätä erikoista piirrettä arvostetaan muissa maissa ja se on ollut välineemme laajentaa kansainvälisiä painoksiamme, joita on tällä hetkellä 60 yli 30 eri kielellä. Tämä on ainutlaatuista lehtimaailmassa, mutta sekään ei ole estänyt myynnin laskua Ranskassa, mistä lehden taloudellinen tasapaino on riippuvainen.

Mediataistelussa Le monde diplomatique luottaa lukijoidensa lojaalisuuteen ja lehden ystävien tukiryhmiin. Le monde diplomatiquen tilaaminen on paras tapa tukea vapaata lehdistöä, vapaata keskustelua ja riippumatonta journalismia.

1. Muutamassa vuodessa lehtikioskien määrä Ranskassa on vähentynyt 36 000 myyntipisteestä 28 000:een.

Ignacio Ramonet’n pääkirjoitus Le Monde Diplomatiquessa 1/2007. Suomennos Kimmo Jylhämö. Julkaistu Voima-lehdessä 1/2007.