Diploblogi

POLITIIKKAA JA POLEMIIKKIA Taiteiden yönä 22.8.

2008-08-16T12:26:00.005+02:00

Seitsemäs suomenkielinen Diplopokkari ilmestyy Kiasmassa Taiteiden yönä 22.8. kello 17.30-20.30.

kello 17.30 KAUKASUS TÄNÄÄN
Venäläinen toimittaja ja ihmisoikeusasiantuntija Oksana Tshelysheva kertoo kuulumisia monelta rintamalta. Iida Simes tenttaa.

kello 18 MITÄ ON TEHTÄVÄ?
Puolueiden kriisi -pamfletin toimittajan Hanna Kuuselan vieraana kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto (vihr.) ja filosofian laitoksen johtaja Thomas Wallgren (SDP).

kello 18.30 VOIMAA VERKKOON!
Voiman päätoimittaja Kimmo Jylhämö ja uuden verkkojulkaisun päätoimittaja Hanna Nikkanen kertovat miksi Voima laajenee bittiavaruuteen.

kello 18.50 VENÄJÄN ETUPIIRIPOLITIIKKA, OSSETIA JA KOSOVO.
Ydin-lehden päätoimittajan Emilia Palosen vieraana akatemiaprofessori Martti Koskenniemi, Suomen Rauhanpuolustajien puheenjohtaja ja Aleksanteri-instituutin tutkimuspäällikkö Markku Kangaspuro, Lapin yliopiston tutkija Susanna Hast sekä kansanedustajat Erkki Tuomioja ja Heidi Hautala.

kello 19.50 LINKOLAN AJAMANA
Voiman kustannuspäällikkö Tuomas Rantasen kanssa jutustelee muiden linkola-pamfletistien ohella yhteiskunnallisten liikkeiden tutkija Salla Tuomivaara.

Menossa mukana Rosebud Books, Pystykorvakirjat (Rauhanpuolustajat/Like), Voima ja Into Kustannus.

Diplo VI panee Maailman kirjat sekaisin

2008-05-19T14:19:00.004+02:00

Kuudes suomenkielinen Diplo on ilmestynyt: sen kunniaksi Maailmanpoliittiset rockiltamat panee Maailman kirjat sekaisin

Pe 23.5. kello 20-02 Ravintola Dubrovnik, Eerikinkatu 11, Helsinki

Kinossa runoilija Roxana Crisólogon kokoamaa perulaista videorunoutta "Poeticas visuales de la resistencia".
Lavalla Maailman kirjat festivaalin vieraita, mm. chileläisen queer-kirjailijan Pedro Lemebelin ja uruguaylaisen runoilijan Lalo Barrubian performansseja sekä argentiinalaisen kulttikirjailijan Washington Cucurton runoilua.
Rockista vastaa Kadotetut, ja yllätysvieraat.
Liput 5 euroa ennakkoon Tiketistä.

****

Ensimmäinen Maailman kirjat -tapahtuma tuo Helsinkiin uuden sukupolven kirjailijoita Latinalaisesta Amerikasta: Pedro Lemebelin, Washington Cucurton, Lalo Barrubian ja Roxana Crisólogon. Myös uusin Venäjä-kirjallisuus on näyttävästi esillä.

Chileläinen queer-kirjailija Pedro Lemebel, argentiinalainen runoilija Washington Cucurto, uruguaylainen performanssitaiteilija Lalo Barrubia ja perulaissuomalainen runoilija Roxana Crisólogo pohtivat taiteen, aktivismin ja vastarinnan sidoksia. Lemebelin ja Barrubian performansseissa saavat kyytiä latinalaisamerikkalainen macho-kulttuuri ja nationalistiset identiteetit. Argentiinan juhlittu Cucurto kuvaa työläisrunoissaan ja hulvattomissa romaaneissaan maahanmuuttajien selviytymistä, ”kapitalismissa elämisen surkeaa absurdiutta”.

Risto Isomäki ja Pasi Toivainen käyvät kiinni ilmastonmuutokseen. Suurista Amazonasin alueen kansanliikkeiden Jose Ulisses Campos, Maattomien liike MST, sekä Sandra Regina ja Ataganildo Matos, Kuminkerääjien liitto CNS, tuovat keskusteluun globaalin oikeudenmukaisuuden.

Sunnuntaina kevään uutuuskirjailijat analysoivat nyky-Venäjää: Novaja Gazetan Nikolay Donskov, PEN-toimittajakirjailija Oksana Tshelysheva, kirjailijat Sergei Zavjalov ja Hamdem Zakirovi. Estradille nousevat myös Heidi Hautala, Jukka Mallinen, Outi Parikka, Anne Kuorsalo, Martti Valkonen, Airi Leppänen, Imbi Paju, Martti Lintunen ja Anna Häkkinen.

Maailman kirjat järjestetään Helsingin Rautatietorilla Maailma kylässä festivaalin yhteydessä viikonloppuna 24.–25.5. Yli 30 kustantajaa esittelee kevään tuotantoaan. Rautatietorin kirjateltta on avoinna ja teltan Amazon-lavalla ohjelmaa lauantaina 24.5. klo 11–20 ja sunnuntaina 25.5. klo 11–18. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Maailmanpoliittiset rockiltamat ja Kapitalismi ´08

2008-02-28T10:03:00.005+01:00

Tervetuloa julkaisemaan viidettä Le Monde diplomatique pokkaria MAAILMANPOLIITTISIIN ROCKILTAMIIN 5.3. klo 20-02 Ravintola Dubrovnikiin (Eerikinkatu 11, Helsinki).

Illan ohjelma:
18.00 Sosiaalifoorumi-paneeli
20.00 lipunmyynti alkaa (liput 5/7 euroa)
21.00 "Nokia-Siemens avoids discussion" dokumentti (6 min.), käsikirjoittaja Kevin Frazier esittelee
21.30 Immanuel Wallersteinin palopuhe
22.00 Länsimaiden perikato
22.30 Palopuheita (Peter Waterman, Ruth Reitan ja Rodrigo Nunes)
23.00 Pelle Miljoona Unabomber

Iltamat ovat jatkoa ”Kapitalismi ´08. Vapaamman tulevaisuuden mahdollisuudet” -seminaaria Vanhalla samana päivänä.

Immanuel Wallerstein, eräs aikamme merkittävimmistä yhteiskuntatieteilijöistä, vierailee Helsingissä 5.3. puhumassa kapitalistisen maailmanjärjestelmän ja demokratian suhteista. Wallersteinin luento on osa laajempaa tapahtumakokonaisuutta, jossa pohditaan politiikan haasteita nykykapitalismissa.

Vuodesta 1968, jota Wallerstein on kuvannut maailmanvallankumouksen vuodeksi, tulee tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi tapahtumat järjestetään yhdessä vuoden 1968 näyttämöistä, Vanhalla ylioppilastalolla (Mannerheimintie 3).

Wallersteinin lisäksi tapahtumissa on puhumassa tunnettuja yhteiskuntatieteilijöitä ympäri maailmaa, kuten ”Global Activism” –teoksen kirjoittaja Ruth Reitan ja ”Globalisation, Social Movements and the New Internationalisms” –teoksen kirjoittaja Peter Waterman. Akateemisten uriensa ohella Wallerstein, Reitan ja Waterman ovat kaikki olleet aktiivisia Maailman sosiaalifoorumi -prosessissa.

Päivän aikataulu on seuraava:

10-12 Wallersteinin luento
13-15 Paneelikeskustelu. Immanuel Wallerstein, Ruth Reitan, Peter Waterman, Rodrigo Nunes. Puhetta johtaa Teivo Teivainen.

15-17 Työryhmät:
a) Työ. Keskustelua avaamassa Peter Waterman ja kaksi myöhemmin varmistuvaa puhujaa. Puhetta johtaa Ruurik Holm.
b) Kasvu. Keskustelua avaamassa Olli Tammilehto ja Teivo Teivainen.
Puhetta johtaa Lauri Holappa.
c) Ihminen. Keskustelua avaamassa Ruth Reitan, Rodrigo Nunes, Emilia Palonen ja Olli-Pekka Moisio. Puhetta johtaa Teppo Eskelinen.

Tilaisuudet ovat maksuttomia. Keskustelukielenä on englanti.

Lisäksi klo 18-20 ennen iltamia järjestetään Dubrovnikissa keskustelutilaisuus SOSIAALIFOORUMIN TULEVAISUUS JA MERKITYS. Keskustelun käynnistävät Päivi Uljas, Kai Laaksonen, Jaana Airaksinen, Laura Tuominen ja Mika Rönkkö. Paikalle toivotaan kaikkia, jotka suunnittelevat ohjelmaa Suomen sosiaalifoorumiin Tampereelle tai Euroopan Sosiaalifoorumiin Malmöhön, tai ovat muuten kiinnostuneita prosessista.

Tapahtumiin on vapaa pääsy. Tapahtumat järjestävät Helsingin yliopiston Attac, Vasemmistofoorumi, Kansan Sivistystyön Liitto KSL, Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitos, Rakennusliitto, Demokratiafoorumi VK, NIGD sekä Le Monde diplomatique ja Voima.

Viides Diplopokkari julkaistu

2008-02-28T09:51:00.005+01:00

Viides suomenkielinen Diplo raportoi muun muassa, kuinka Euroopan ja Yhdysvaltojen valta horjuu Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa.

Entisten takapihojen pyrkimys poliittiseen ja taloudelliseen riippumattomuuteen ei miellytä länsivaltojen johtajia. Teollisuusmaat tarvitsevat Etelän luonnonvaroja.

Etelänpankin kaltaiset aloitteet uhkaavat Maailmanpankin ja IMF:n valta-asemaa ja siten tärkeintä kehitysmaiden kurissapitokeinoa, velan ja kehitysrahoituksen ehdollistamisen avulla luotua rahoitusriippuvuutta. Kaiken lisäksi ylimääräisiä pääomia pursuava Kiina sotkee pahasti länsivaltojen strategiset läänitykset Afrikassa.

Kiina on erityisen hyvää pataa sellaisten maiden kanssa, joissa sotilaat ja diktaattorit hallitsevat. Näin kiinalaiset valloittavat uusia raaka-ainereservejä Sudanin, Kongon ja Zimbabwen kaltaisista maista, jotka länsimaat ovat joutuneet panemaan boikottiin ihmisoikeusloukkausten vuoksi.

Tosin myös länsimaiden ihmisoikeuspolitiikka alkaa joustaa, kun taloudelliset edut ovat kyseessä. Tätä osoitti Eurooppa-Afrikka huippukokous joulukuussa Lissabonissa. EU yritti kaupata kahdenvälisiä EPA-kauppasopimuksiaan vastarintaan liittoutuneille Afrikan maille kaikin mahdollisin keinoin, vaikka sitten afrikkalaisten rötösherrojen avulla. EU-johtajat poseerasivat Lissabonissa maireasti Zimbabwen Robert Mugaben ja Sudanin Omar al-Bashirin rinnalla.

EPAt eivät kuitenkaan menneet kaupaksi, vaan afrikkalaisten yhteisrintama piti (aina niin pitkälle, että Afrikan omille riistäjille osoitettiin piittaamatonta solidaarisuutta). Nyt EU joutuu myymään epat kahdenvälisissä neuvotteluissa, todennäköisesti totutuin keinoin, kiristyksellä ja lahjonnalla, eli kaupalla ja kehitysavulla.

Tiedotusvälineemme ovat luvattoman kritiikittömiä länsivaltojen tarkoitusperien suhteen.
Kun afrikkalaiset eivät oikopäätä hyväksy eu:n elinkeinoelämän pitkälle määrittämiä vapaakauppasopimuksia, on valtamediamme mukaan kyseessä markkinatalouden vastaisuus. Afrikka on tuomittu sisäiseen väkivaltaan ja alikehitykseen, omasta syystään. Sinne on itseasiassa turha tuhlata kehitysapuakaan.

Pääkirjoituksissa unohdetaan, että Afrikka maksaa monenkertaisesti apuroposet takaisin: velkojen korkoina, tekijänoikeusmaksuina, länsimaisten yhtiöiden verovapauksina, siirtohinnoitteluna, epäedullisina kaupan ehtoina, raaka-aineiden alihinnoitteluna, neuvonantajien palkkoina, korruption kuluina, laittomina rahavirtoina länsimaisiin pankkeihin, koulutettuina siirtolaisina, biopiratismina. Puhumattakaan kolonialismin ja orjakaupan aiheuttamien rakenteellisten vinoutumien kustannuksista.

Jos EU ja muut Länsivallat haluaisivat aidosti auttaa Afrikan (ja köyhimmät Latinalaisen Amerikan) maat alikehityksen noidankehästä, ne tukkisivat ensimmäiseksi vuotokohdat. Ja eu ottaisi uuden lähestymistavan epa-sopimuksiin ja pyrkisi neuvottelemaan ne Afrikan kehityksen, eikä Euroopan talouselämän etujen, edistämiseksi. (MR)

Le Monde diplomatique V sisältö:
- Igancio Ramonet: Pörssi romahtaa vuonna 2008?
- Balkanin rajojen Pandoran lipas
- Miksi Putin on niin suosittu Venäjällä?
- Moshe Lewin: Vuoden 1917 vallankumous historian kokeessa
- Onko Yhdysvallat menettänyt Latinalaisen Amerikan?
- Nainen viemässä Argentiinaa demokratiaan
- Chávezin ensimmäinen tappio
- Ignacio Ramonet: Afrikka sanoo ei
- Kenian poliittiset kahakat
- Orjakaupan seuraukset
- Elokuvakirjeenvaihtoa

Alistumisen etiikka

2007-11-12T10:15:00.000+01:00

Professori Heikki Patomäki peilaa nelosdiplon Yhdysvaltojen yliopistoja käsittelevää artikkelia Korkeakoulustusta kaupan suomalaiseen todellisuuteen:

Alistumisen etiikka – eli kuinka helppoa onkaan päästä eroon tieteen vapaudesta ja yliopistojen itsehallinnollisuudesta

Heikki Patomäki*

Suomen perustuslaissa turvataan tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus sekä yliopistojen itsehallinto. Lahjoitusvaroin perustetun Turun yliopiston seinällä lukee edelleen ylväästi ”vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle”. Suomessa on vuosikymmeniä hyväksytty, että kaikille yhtäläinen julkisin varoin maksettu koulutus ja tutkimus on oikeudenmukaisen yhteiskunnan, demokratian ja kriittisen järjenkäytön edellytys.

Uusliberalisaation myötä myös Suomen yliopistot ovat muuttuneet perinpohjaisesti. Muutoksista huolimatta tähän asti koulutus on kuitenkin pysynyt vielä maksuttomana. Tieteen vapauden on taannut muun muassa professorien virkamiesasema, joka on suonut heille mahdollisuuden määrätä omat käytäntönsä ja mielipiteensä itse ilman pelkoa erottamisesta tai muista vakavista rangaistuksista (tosin varsinkin uusi palkkajärjestelmä on jo antanut esimiehille selvästi lisää valtaa palkita ja rangaista). Lisäksi monista yliopistoasioista päätetään edelleen vuonna 2007 kolmikantajärjestelmän mukaan demokraattisesti valituissa neuvostoissa.

Amerikan mallin matkiminen kuitenkin jatkuu. Seuraavaksi lakkautetaan yliopistojen asema valtion virastona. Yliopistoilla luodaan oikeushenkilöllisyys. Tätä on tehokkaasti markkinoitu uudistuksena, joka lisää yliopistojen ”autonomiaa”.

Totuus on jokseenkin päinvastainen. On helppo osoittaa, että uudistus tarkoittaa vapauden, itsehallinnollisuuden ja tasaveroisten koulutusmahdollisuuksien periaatteista luopumista.

Ensinnäkin uudistuksen yksi perusidea on kaupallistaa yliopistoja. Valtion virastojen kaupallista toimintaa on rajoitettu monin tavoin. Itsenäisinä oikeushenkilöinä yliopistot voidaan pakottaa – tai ne voivat itse innokkaasti syöksyä – koulutuksen ja tutkimuksen markkinoille. Kaikesta mitä yliopisto ”tuottaa” voidaan tästä eteenpäin tehdä kauppatavaraa.

Kuka maksaa eniten opetuksesta?

Yksi merkittävä askel kohti Amerikan mallia on alkaa periä maksuja koulutuksesta. Päätös lukukausimaksuista ulkomaisten opiskelijoiden osalta on jo käytännössä tehty. Valtiosihteeri Heljä Misukka opetusministeriöstä teki asian selväksi pitäessään puhetta korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen seminaarissa Kuopiossa elokuun 2007 lopussa:

"Yliopistoille ja ammattikorkeakouluille mahdollistetaan myös tutkintoon johtavan tilauskoulutuksen järjestäminen ja kokeiluluontoisesti lukukausimaksujen perimisoikeus määritellyissä maisteriohjelmissa. Tilauskoulutusta koskeva luonnos hallituksen esitykseksi on parhaillaan lausuntokierroksella ja tavoitteemme on, että lainsäädäntö astuisi voimaan jo ensi vuoden alussa. Jatkossa on panostettava enenevästi myös siihen, että saamme rekrytoitua Suomeen kansainvälisesti korkeatasoisia tutkijoita ja opettajia niin, että osaamisen kehittymisen myötä Suomen kiinnostavuus kansainvälisenä investointikohteena vahvistuu. Lisäksi vieraskielisten ja maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden opiskelumahdollisuuksia ja integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan on edistettävä eri keinoin."

Nämä ovat vasta ”kokeiluluontoisia” uudistuksia. Pysyväluonteisuus edellyttää yliopistojen oikeudellisen aseman muuttamista. Niinpä samassa puheessa todetaan myös:

"Hallitusohjelman mukaan yliopistojen taloudellista autonomia lisätään mahdollistamalla yliopistoista julkisoikeudellisia oikeushenkilöitä tai yksityisoikeudellisia säätiöitä. Opetusministeriö on jo käynnistänyt yliopistolain ja muun keskeisen lainsäädännön uudistamisen yhdessä sidosryhmien kanssa. Tavoitteena saada esitys uudeksi yliopistolaiksi eduskunnan käsittelyyn keväällä 2009."

SITRAn raporteissa on jo jonkin aikaa esitetty lukukausimaksuja myös suomalaisille opiskelijoille. Kuitenkin Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio sai aikaan pienen myrskyn vesilasissa esittäessään samaa asiaa toukokuussa 2007. Helsingin Sanomat uutisoi 14.5.2007:

"Yliopistojen rahoituspohjan laajentaminen on Helsingin yliopiston kanslerin Kari Raivion mukaan välttämätöntä, koska julkisen talouden ennusteiden valossa nykyisen laajuista ja tarpeeksi laadukasta yliopistolaitosta ei voida ylläpitää valtion budjettirahoituksella ja julkisella tutkimusrahoituksella. Uusien rahoitusmuotojen arviointiin Raivio kaipaa ennakkoluulottomuutta mutta myös realistisuutta. Hän esittelee niitä Elinkeinoelämän valtuuskunnan analyysissa, joka aloittaa Evan uuden julkaisusarjan."

Yliopistot ovat nyt kilpaa rakentamassa uusia englanninkielisiä maisteriohjelmia voidakseen luoda tarjontaa kansainvälisille koulutusmarkkinoille. Myös Helsingin yliopiston keskushallinnon puolelta on kovat paineet rakentaa tarjontaa kansainvälisille koulutusmarkkinoille. Julkisessa keskustelussamme Helsingin uudella ylioppilastalolla syyskuussa 2007 kansleri Raivio totesi avoimesti, että uusissa maisteriohjelmissa kyse on nimenomaan koulutuksen kaupallistamisesta.

Useimmat uudet maisteriohjelmat ovat mielivaltaisia byrokraattisia luomuksia, joiden ainoa pointti on luoda jollekin mahdollisuus rahastaa jo nyt järjestettävistä luentokursseista ja seminaareista. Luodaan uusia ”paketteja” jo olemassa olevasta; rahaa saa vain hallinnolliseen koordinaatioon ja muuhun turhanpäiväiseen, ei itse opetukseen tai sisällön kehittämiseen. Opiskelijoiden ja hallinnon määrä opettajaa kohden tulee kaiken perusteella lisääntymään entisestään.

Raivio perusteli lukukausimaksuja myös ”sosiaalisella oikeudenmukaisuudella”. Raivion mukaan yliopisto-opiskelijoiden sosiaalinen tausta on erittäin vino ylempien sosiaaliluokkien hyväksi, ja sen vuoksi hänen mukaansa alemmat sosiaaliryhmät maksavat kohtuuttoman osuuden ylempien ryhmien lasten koulutuksesta hyviin ammatteihin.

Tämä on harhaanjohtava osatotuus. Ilmainen opiskelu, opintoraha ja valtion tukema opintolaina tasa-arvoistivat korkeakoulutusta merkittävästi 1970- ja 80-luvuilla. Tiedämme myös, että nyky-Amerikan malli johtaa eriarvoistumisen nopeaan syvenemiseen. Raivion versio ”sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta” siis vain pahentaa ongelmaa, ei suinkaan ratkaise sitä. Ylemmät sosiaaliluokat voidaan kyllä saada maksamaan koulutuksestaan itse, mutta samalla luodaan yksi uusi merkittävä mekanismi, joka syventää mahdollisuuksien eriarvoisuutta.

Kuka maksaa eniten tutkimuksesta?

Uusimman Yliopistolainen (8/2007) lehden numeron kannessa julistetaan: ”Tutkimus käy kaupaksi”. Sisäsivuilla todetaan, että

"[…] kun yritysyhteistyö onnistuu, kaikki voittavat. Tutkimus saa rahoitusta, tutkija tieteellisesti kiinnostavan aiheen ja rahoittaja hyödyllisiä tuloksia."

Psykologian professori Göte Nyman toppuuttelee kaltaisiani epäilijöitä neuvomalla tutkijoita pitämään puolensa. "Tutkijan on syytä olla sitkeä ja tuoda esiin näkemyksiään."

Uskomattoman naiivia! Hierarkkisten valtasuhteiden ongelma palautetaan kysymykseen yksilöiden lujatahtoisuudesta. Aidosti vapaan tieteen ja yliopistojen itsehallinnon perusta on juridinen ja institutionaalinen, koska ilman vankkaa institutionaalista perustaa käytännöt korruptoituvat nopeasti. Siksi vapauden ja itsehallinnon periaatteet – joiden uskon olevan ensiarvoisen tärkeitä myös demokratian ja kriittisen julkisuuden kannalta – on kirjattu Suomen perustuslakiin.

Mitään perustuslaista tai vapauden ja itsehallinnon ideaaleista piittaamatta poliitikot, korkeimmat virkamiehet ja yliopistojen johto ovat nyt kilvan myymässä yliopistoja eniten tarjoavalle. Samalla he ovat huomaamattaan rakentamassa uutta luokkayhteiskuntaa, jossa merkittävä osa väestöstä ulossuljetaan korkeamman koulutuksen piiristä.

Yliopistolaitoksen sisällä tapahtuu kerrostuminen: vain osa yliopistoista on enää oikeita yliopistoja, joissa opetus perustuu tutkimukseen, ja joissa opitaan tieteelliseen ajatteluun. Vapaan tieteen myötä menee myös kriittinen julkisuus, josta pian on jäljellä pelkkä muisto vain. Tätä on Amerikan mallin todellisuus.

Markkinoille meno ei suinkaan vähennä riippuvuutta valtiovarainministeriöstä. Suurin osa rahoituksesta tulee edelleen valtiolta ja tulosneuvottelut jatkuvat entiseen tapaan. Lopputulos on suorastaan nerokas yhdistelmä valtiollista alistamista ja markkinakuria.

Näissä olosuhteissa oikeushenkilöllisyys voi lisätä yliopistojen autonomiaa vain joidenkin itsensä pettäjien toiveunissa.

Samalla toisinajattelijoiden tulevaisuus näyttää yhä epävarmemmalta. Kun yliopistot erotetaan valtiosta niin professorit ja lehtorit menettävät asemansa virkamiehinä. Vuoden 2009 jälkeen heitä voidaan alkaa erottamaan ja rankaisemaan samalla tavalla kuin mikä tahansa yritys voi erottaa ja rankaista omia työntekijöitään.

Mikä uljas uusi maailma onkaan edessämme!

Alistumisen etiikka?

Kaikkein eniten minua ihmetyttää yliopistojen vapaaehtoinen alistuminen. Yliopisto ovat itse mukana rapauttamassa tieteen vapautta ja yliopistojen itsehallinnollisuutta. Johtava esimerkki on Helsingin yliopisto, jonka rehtorina toimii maailmankuulu filosofi Ilkka Niiniluoto. Nuorena opiskelijana luin 1980-luvulla hänen kirjojaan; hänen laillaan myös minä katson olevani kriittinen realisti, joskin muutamissa olennaisissa suhteissa eri merkityksessä.

Niiniluoto argumentoi kauniisti monissa artikkeleissaan ja kirjoissaan, että tieteen varsinainen arvo on totuus. Hän on myös korostanut tieteen itseisarvoista luonnetta ja tutkijoiden emotionaalista suhtautumista yhteiseen hyvään, totuuteen. Mikä sitten on nykyisen alistumisen ”etiikka”?

Miten esimerkiksi Niiniluoto voi pitää nykykehitystä – jonka toteuttamiseen hän rehtorina aktiivisesti osallistuu – yhteensopivana tieteenfilosofiansa kanssa? Eikö filosofia ole totuuden ja viisauden rakkautta? Miten hänen alistumisensa ja sopeutumisensa nykykehitykseen sopii yhteen kriittisen totuuden ihanteen kanssa?

Filosofian historiasta on helppo löytää monia esimerkkejä siitä, kuin totuuden ja viisauden rakastajat Platonista Heideggeriin ovat helposti kääntäneet oppinsa hierarkkisen vallan palvelukseen. Onko tästä kysymys myös Niiniluodon tapauksessa?

Yksi mahdollinen tulkinta on, että Niiniluodon versio tieteellisestä realismista on suhteellisen lähellä empirismiä siinä mielessä, että hän ymmärtää tieteen usein etsivän säännönmukaisuuksia, ja että hän on sitoutunut matemaattiseen logiikkaan pohjautuviin analyysimenetelmiin.

Kaikista päinvastaisista puheista huolimatta tämä tuntuisi sitovan Niiniluodon välineelliseen tieteenteoriaan – sellaiseen, joka alistaa tutkimuksen helposti vain teknologian välineeksi. Monet kriittiset teoreetikot ovat korostaneet, että tieteellis-teknisen järjen ja manipulaation kääntöpuolena ovat uudet sosiaalisen vallan ja kontrollin muodot. Onko tämä filosofi Niiniluodon alistumisen etiikan syvä ydin? Auttaako se ymmärtämään tapahtunutta kehitystä myös yleisemmin?

Vai onko kyse vain siitä monta kertaa kuullusta itse-oikeutuksesta, jonka mukaan jos emme itse osallistu huonoihin käytäntöihin niin muut tekevät sen joka tapauksessa ja saavat vielä enemmän tuhoa aikaan?

Niiniluoto johtaa Helsingin yliopistossa vuonna 2007 asetettua ”Yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen neuvottelukuntaa”, jossa on edustettuna ensisijaisesti elinkeinoelämän edustajia, ja jonka varsinaisena tehtävänä näyttäisi olevan vakuuttaa elinkeinoelämä siitä, että yliopisto on myötämielinen heidän ajatuksilleen ja intresseilleen – kunhan vain rahaa on tarjolla.

Sain lounaskeskustelussa ohimennen kuulla, että uuden neuvottelukunnan kokouksissa heitellään sellaisia raimosailasmaisia raikkaita uusia ajatuksia kuin että ”yliopisto täytyy tästä eteenpäin alistaa ulkopuolisen johtokunnan hallintaan ja samalla rehtorille pitää antaa diktaattorin valtuudet”.

Pyysin lounasseuralaiseltani lupaa julkistaa tuon kommentin. Hän soitti Niiniluodolle varmistaakseen, että neuvottelukunnan keskusteluja voidaan tällä tavalla julkistaa. Niiniluoto oli kuulemma suhtautunut ajatukseen ”erittäin nihkeästi” ja ystäväni johtopäätös oli, että on parempi olla laittamatta tällaisia julkisuuteen.

Toimin siis tässä ja nyt sekä Niiniluodon että ystäväni kehotusta vastaan. Filosofi Niiniluodolle haluaisin aivan erityisesti korostaa, että perusteluni on moraalinen. ”Luottamuksellisuudelle” eli salailemiselle ei nimittäin yleensä ole muuta perustelua kuin julkisuutta kestämätön toiminta tai sellaisen valmistelu. Oikeutettuja poikkeuksia julkisuuden vaatimukselle voi olla vain yksityisyyden suoja tai esimerkiksi diplomatian yhteydessä ihmisten suojelu välittömän väkivallan uhalta (tai rauhan edellytysten rakentaminen). Yliopistopolitiikassa tällaisia perusteluja ei ole.

Moraalin perusideana on, että pyritään katsomaan asioita myös muiden näkökulmasta ja toimimaan sellaisten sääntöjen ja periaatteiden mukaan, jotka ovat yleistettävissä. Filosofit Immanuel Kantista Jürgen Habermasiin ovat tienneet, että kumpikaan ehto ei voi toteutua, ellei järjenkäyttö ole julkista.

Kun alistumisen etiikkaan yhdistyy hallinnollinen salailu – eli järjenkäytön julkisuuden tuhoaminen – ollaan jo varsin syvällä suossa, josta on yhä vaikeampi nousta ylös.

Minä en kuitenkaan tätä kehitystä hyväksy. Tieteen vapaus, järjenkäytön julkisuus ja yliopistojen itsehallinto ovat arvoja, jotka eivät ole myytävinä.

Siksi annan epäluottamuslauseeni Helsingin yliopiston johdolle.

Heikki Patomäki on virkavapaalla Helsingin yliopiston Maailmanpolitiikan professorin tehtävistä ja työskentelee parhaillaan varttuneena tutkijana HY:n tutkijakollegiumissa. Patomäki on myös globalisaation ja globaalien instituutioiden innovaatioprofessori RMIT-yliopistossa Melbournessa. Hän on muun muassa NIGDin eli Network Institute for Global Democratisation -verkoston puheenjohtaja ja tutkimusjohtaja. Patomäen ladattavia julkaisuja löytyy täältä.

Nelosdiplon juttuja netissä

2007-10-24T14:45:00.000+02:00

mondediplo.fi

Neljännen suomenkielisen Le Monde diplomatique pokkarin avaa ranskankielisen painoksen päätoimittajan Maurice Lemoinen huolestunut pääkirjoitus globaalin asekaupan kasvusta ja sotatarvikkeiden viennistä, erityisesti konfliktialueille Lähi-itään. Maailmassa on arviolta 639 miljoonaa pienasetta tai ”kevyttä asetta”. On selvää, että aseiden laaja saatavuus jo sinällään ruokkii väkivaltaa. Aseet joutuvat helposti vääriin käsiin, joko kansalaisiaan sortaville valtiollisille turvallisuusjoukoille tai muille aseellisille ryhmille. Suomessa laki kieltää aseiden viemisen sotatoimialueille. Luulisi, että Suomi olisi etujoukoissa tukemassa kansainvälistä
asekauppaa ja vientiä rajoittavia sopimuksia. Puolustusministeri kuitenkin elehti päinvastaista ehdottamalla 100 000 rynnäkkökiväärin lahjoittamista armeijan varastoista sisällissodan repimään Afganistaniin, yhteen maailman epävakaimmista maista. Herääkin kysymys mitä kaikkea nykyisessä hallituksessa ollaan valmiita tämän eteen uhraamaan. Lue lisää...

Aseisiin!

MAURICE LEMOINE

Yhdysvaltalaisia aseita suorastaan sataa Lähi-itään. Toimitusten arvo nousee 46 miljardiin euroon seuraavan kymmenen vuoden aikana, täsmensi Yhdysvaltain ulkoministeri Condoleezza Rice elokuun 2. päivänä. Vastaanottajina ovat presidentti George W. Bushin liittolaiset: Saudi-Arabia, Egypti, Kuwait, Bahrain, Qatar, Oman ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat. Lue lisää...

Rahoitusmarkkinoiden panttivankina

FRÉDÉRIC LORDON

Voiko talojen myyminen Yhdysvalloissa ihmisille, joilla ei oikeastaan ole varaa niihin, romahduttaa maailmantalouden? Mahdollisesti. Globalisaation myötä paikallinen ahneus voi vahingoittaa koko maailmaa. Lue lisää...

Korkeakoulutusta kaupan

CHRISTOPHER NEWFIELD

Yhdysvaltalaisyliopistojen onnela kiehtoo tiedemaailman eliittiä ja sokaisee sen avokätisellä rahoituksellaan, loistavilla kampuksillaan ja kirjoja pursuavilla kirjastoillaan. Vaikka Yhdysvaltain korkeakoululaitos demokratisoitui maailmansotien jälkeen, on heikoimpien oppilaitosten ahdinko aina hyväksytty. Niihin hakeutuvat vain maineikkaiden tiedekuntien hylkäämät köyhät opiskelijat. Houkutteleeko Eurooppaakin tämä malli, jossa tasa-arvon korvaa ”monimuotoisuus”? Lue lisää...

Aseistariisuntaviikon kysymys: mitä sinä tekisit 100 000 joutilaalla rynnäkkökiväärillä?

2007-10-23T18:39:00.000+02:00

YK-päivän ja neljännen Diplopokkarin ilmestymisen kunniaksi 24.10.
TURVALLISUUSPOLIITTISET ROCKILTAMAT

Klo 19-21 turvallisuupoliittisessa keskustelussa aiheena Afganistan, maan inhimillinen kehitys ja Suomen rooli. Mitä Afganistanissa todella tapahtuu? Nouseeko Suomi kanttiinitehtävistä A-sarjaan? Mukana keskustelussa mm. Sirpa Pietikäinen, Markku Kangaspuro, Erkki Tuomioja ja Hamed Shafae. Puhetta johdattaa Hannu Reime.

Keskustelun jälkeen klo 21-02 musiikista vastaavat:
KAISA VALA
laulaja-lauluntekijä
ALEXEI BORISOV (Rus) - ANTON NIKKILÄ (Fin)
kokeellista musiikkia
22-PISTEPIRKKO
rockia

24.10. klo 19-02 Ravintola Belly, Uudenmaankatu 16-20, Hki

Järjestäjät: Le Monde diplomatique/Voima yhteistyössä Rauhanliiton, Rauhanpuolustajien, YK-liiton ja Helsingin yliopiston Yleisen valtio-opin laitoksen kanssa.

Bernard Cassen: Euroopan tulevaisuus

2007-10-11T10:49:00.000+02:00

Lukuun ottamatta sopimusasioita tai sisäisiin asioihin soveltuvia mantroja suurimmassa osassa EU-maista Eurooppa loistaa poissaolollaan poliittisesta keskustelusta.

Koska Ranska on osittain poikkeus tästä säännöstä, olisi voinut odottaa, että presidentinvaalien sekä eduskuntavaalien kampanjoinnissa olisi nähty jatkumo EU:n perustuslaista järjestetyn kansanäänestyksen linjauksista. Tuolloin keväällä 2005 EU:n perusteista käytiin ennennäkemättömän monipuolista ja vilkasta keskustelua. Nyt siitä ei ole jälkeäkään.

Kuten muissakin unionimaissa, kaksi kolmesta tai jopa kolme neljästä kansalaisiin vaikuttavasta laista ei ole suinkaan tehty hallituksen tai parlamentin aloitteesta. Ne johtuvat suoraan Euroopan yhteisön oikeudesta, joka tehdään hallitustenvälisellä tasolla ilman parlamentaarikkojen tai etenkään äänestäjien kontrollia.

Tästä seuraa, että tulevaisuudessa presidentti ja hallitus vastaavat vain joka kolmannesta tai neljännestä voimassa olevasta laista. Mutta kenelläpä hallituspuolueiden ehdokkaista olisi riittävästi rohkeutta ja poliittista vastuuta sanoa se ääneen?

Mieleen tulee vertaus elefantista olohuoneessa: paksunahka on kovasti läsnä, se vie suurimman osan tilasta, mutta kukaan ei ole huomaavinaankaan sitä, ettei tarvitsisi keskustella sen koosta ja aikomuksista - sehän on rikkonut jo suuren osan porsliineistakin.

Tämä tahallinen sokeus on hyvin haitallista ”kansoja kiinnostavalle” (Charles de Gaulle) Euroopasta, jonka pitäisi luopua roolistaan liberaalin globalisaation myyränä.

Euromyönteisyyttä ei pystytä nostattamaan juhlimalla ”vapaata kauppaa ilman esteitä” ja antamalla pääoman, tavaran ja palveluiden vapaalle liikkuvuudelle ”perusoikeuden” statusta samaan aikaan kun sen seuraukset (sosiaalinen, julkistaloudellinen ja ekologinen kurjistuminen, tuotannon siirtyminen, prekariaatin yleistyminen) aiheuttavat entistä voimakkaampaa vastustusta.

Kaiken lisäksi merkittävä osa ihmisistä ajattelee, että nykyinen Euroopan perusta on pohdittava uudelleen. He toivovat jopa kriisinkin kautta ”toisenlaisen Euroopan” muodostamista, jonka monien suunnitelmien yhteisenä nimittäjänä on uusliberalismin vastustus.

Politiikan toisessa ääripäässä eurovihamielisyys ruokkii äärioikeiston liikehdintää erityisesti Alankomaissa, Puolassa ja Ranskassa. Koska näiden toisilleen vastakkaisten liikkeiden syitä ei ole analysoitu eikä niihin ole puututtu, päädytään laiskasti käsittelemään molempia liikkeitä yhtenä ilmiönä, populismina. Kuitenkin on pantava merkille, että myös äärikansallisen liikkeen ulkopuolella saatetaan puhua EU:sta eroamisesta ja eurosta luopumisesta.

Tosin eräät voimakkaimmin Eurooppaa puolustavat ja ihannoivat puolueet ja liikkeet Ranskassa ovat sitä mieltä, että Eurooppa on yhtä lailla ongelma kuin sen ratkaisukin. EU:n perustuslain pelastuspyrkimyksissään he eivät kuitenkaan sorru takavuosien naiviin Eurooppa-uskoon, joka ei mene enää läpi suurelle yleisölle.

Niissä joukoissa, joissa ei nykyisiä sopimuksia kyseenalaisteta, selvänäköisimmät tarkkailijat kyllä tiedostavat, että yksinkertaiset institutionaaliset parannukset eivät kykene puhaltamaan uutta henkeä yhteisen Euroopan rakentamiseen. Mikäli kysymykset avattaisiin uudelleen, pitäisi tarkemmin määritellä hankkeen päämäärät, toiminnan demokraattinen luonne ja maantieteellinen laajuus.

Bernard Cassen on Le Monde diplomatiquen toimituksen päällikkö. Artikkeli on julkaistu toukokuun numerossa. Suomennos Meri Päivärinne.

Perustuslaki: millaiset rajat ja mitkä tavoitteet EU:lle?

2007-10-11T10:45:00.000+02:00

Kuten vuonna 1954 Ranskan parlamentissa kaatui ranskalainen aloite yhteisestä eurooppalaisesta puolustusyhteistyöstä, niin myös yhtä kunnianhimoinen aloite yhteisestä eurooppalaisesta perustuslaista kaatui ranskalaisten kansanäänestyksessä 2005. Lieneekö tapahtumilla muutakin yhteistä?

Michel Foucher*

Edellisessä tapauksessa kolme vuotta myöhemmin allekirjoitettiin Roomassa kaksi tärkeää sopimusta, Euroopan talousyhteisön (ETY) sekä Euroopan atomienergiayhteisön (Euratom) perustamissopimukset. Laukaiseekohan myös perustuslain kaatuminen uutta perustaa luovan institutionaalisen sopimuksen syntymisen siitä kolmen vuoden päästä?

Ranskan äänestyksen ”ei” sekä sitä seurannut Alankomaiden vastaava tulos oli Euroopan kehityksessä risteyskohta.

Berliinissä 25.3.2007 annettu julistus reagoi tähän keskittymällä juhlistamaan puolivuosisataisen kehityksen tosiasiallisia saavutuksia ja korosti yhteistä, uudistunutta arvopohjaa ja vältti raskaita, erimielisyyttä aiheuttavia aiheita, kuten laajentumista ja perustuslakia. Siinä kuitenkin määriteltiin seuraavaksi välietapiksi vuoden 2009 europarlamenttivaalit, joiden perustellaan muodostetaan seuraava komissio.

Ranskalaisten äänestäessä perustuslakia vastaan he eivät äänestäneet ehdotettuja institutionaalisia uudistuksia vastaan, vaan sopimuksessa esitettyjä taloudellisia linjauksia vastaan, jotka oli kirjattu sopimuksen kolmanteen osaan, sekä maantieteelliseen laajenemiseen liittyvää hallitsematonta kiirehdintää vastaan. Ranskassa niukalla enemmistöllä hyväksytyllä Maastrichtin sopimuksella (1992) oli luotu yhteinen valuutta ja vahvistettu yhdistyneen Saksan asema EU:n osana.

Vuonna 2005 geopoliittinen tilanne oli toinen. Ulkoisesti oli alkanut 10 uuden valtion jäsenyys vuodesta 2004, joka toki oli historiallisin syin perusteltavissa, mutta josta ei käyty lainkaan kunnollista poliittista keskustelua, päätöksenteko ilman julkista debattia sai aikaan sen vaikutelman, että tehtiin ”sanatonta historiaa”.

Unionin sisälle taas syntyi juopa Yhdysvaltojen päädyttyä voimakeinoihin Irakissa, ja se vaikutti perustuslain valmisteluun: yhtenä sivutavoitteena oli sovun löytyminen sotatoimien edessä eri kannoille joutuneiden jäsenmaiden välille.

Maailmanlaajuisesti taas havahduttiin viimein Kiinan (jo vuodesta 1978 alkanut) ja Intian (vuodesta 1991) uuteen asemaan maailmantalouden kentällä, jossa ne eivät ole tavallisia valtioita, vaan kokonaisia kehittyviä ”maailmoja”. Niillä on kilpailuetuina kompetenssi ja palkkataso, kunnianhimo sekä aivan yksinkertaisesti halu nousta köyhyydestä. Kilpailu ei tullutkaan enää tällä kertaa joiltakin yksittäisiltä alueilta kuten Singaporesta, Hongkongista tai Taiwanista, joilla väestön tuoma potentiaali on rajallinen.

Kysymyksessä on hyvinkin perustavanlaatuinen muutos, joka käynnistää uuden suuren aallon historian kiihtymiseen ja vaikuttaa saavutettuun tilaan Euroopan hyvinvointivaltioissa.

Ranskassa äänestäjät olivat huomanneet hyvin tämän kolmella tasolla tapahtuneen muutoksen, jolla on painava vaikutuksensa ja jonka vuoksi Eurooppa-projekti on uudistettava syvällisesti. Kuinka EU voisi vahvistaa paikkansa poliittisena toimijana hyväksymällä perustuksena esitetyn sopimuksen, kun tilanne on taloudellisesti ja geopoliittisesti epävarmuuden leimaama? (1)

Lisääntynyt sosiaalinen haavoittuvuus ja tunne, että taloudellisesta eristäytymisestä on tullut poliittinen aihe tekivät mahdolliseksi äänestää ”ei” sellaisen Euroopan kehittämiselle, joka esitettiin ääriliberaalin talouskehityksen valossa myös siksi, että puheissa kiellettiin pitkä historia ja geopoliittisen asema. Äänestäjät vastustivat myös rajoiltaan häilyvän, heterogeenisen poliittisen kokonaisuuden luomista, joka on täysin vastakkainen ranskalaisten käsitykselle kansallisvaltiosta, jonka poliittinen valta on selvästi ja tarkoin rajattu.

Alankomaissa, joka myös on ETA:n perustajajäsen ja yksi vapaakaupan suurista hyötyjistä, äänestäjien varauksellisuuteen liittyi pelko kansallisen identiteetin katoamisesta hallitsemattoman kasvun seurauksena, perinteisesti suvaitsevaisuudestaan tunnetun valtion kriisi suhteessa maahanmuuttajaväestöön ja itsemääräämisen merkkien vähentyminen jo sen vuoksi, että sopimuksen nimi olisi ollut perustuslaki.

Vaikka onkin totta että (toukokuussa) 18 valtiota on ratifioinut sopimuksen, niistä kaksi eli Espanja ja Luxemburg kansanäänestyksellä, seitsemän valtiota on pidättäytynyt kannasta puolesta tai vastaan. Näistä hiljaisena pysyvistä maista suurin osa on ollut Euroopan vapaakauppajärjestössä (EFTA), Portugalista Ruotsiin, mukaan lukien Irlanti, Iso Britannia ja Tanska, näiden lisäksi joukossa on Vaclav Klausin johtama Tšekin tasavalta.

Tšekki ei peitä pitävänsä parempana yksinkertaista ”Euroopan valtioiden organisaatiota” liian suurina pidettyjen valtaoikeuksin varustetun unionin sijaan. Puolan tapaus on erillinen, sitä leimaa eliittipuolueen itsehallintoa korostava populistinen pyrkimys, josta poiketen kasvava osa puolalaisista, mukaan lukien maanviljelijät, on kallistumassa unionin taakse.

Puolan erittäin edulliset ehdot sen liittyessä Nizzan sopimukseen ja hankala suhde sen naapurimaahan Saksaan leimaavat tilannetta. Tuleva amerikkalaisten ohjustorjunta-asemien perustaminen Tšekkeihin ja Puolaan riitauttaa näiden kahden suhteita muihin maihin, erityisesti Saksaan, joissa on eri näkemys siitä millainen strateginen suhde olisi sopiva suhteessa Venäjään. (3)

Lisäksi muidenkin maiden julkisessa keskustelussa esiintyy samoja kysymyksiä kuin niissä kahdessa jotka äänestivät ”ei”. Loppujen lopuksi, jos perustajavaltio ja Eurooppalaisen kehityksen innoittajamaa Ranska äänestää kuten äänesti, täytyy asiassa olla jotain mätää, kuuluu sekä Lissabonista että Haagista.

Monet poliittiset johtajat pitävät yhtä tärkeänä talouspolitiikan koordinaatiota euroalueella, taloudellisen epävarmuuden poistamiseksi tehtäviä toimenpiteitä, kansallisten identiteettien kunnioitusta – implikoiden pakoilun loppua ennen laajentumista – kuin institutionaalisia asioita.

Kartalle piirtyy kaksi vastakkaista näkemystä. Ensimmäisen mukaan unioni jatkaa toimintaansa vaikkakin minimissään. Tämä näkemys näyttää aliarvioivan institutionaaliset kysymykset ja suosivan yhteisesti aloitettuja hankkeita rajallisessa määrässä asioita. Se näkee EU:n vain yhtenä välietappina maailman globalisaatiokehityksessä ja toivovan, että eurooppaprojekti laajentuisi jatkuvasti. Tämä on jotakuinkin perustuslakikysymyksessä hiljaisena pitäytyneiden valtioiden positio.

Toisen näkemyksen mukaan EU on poliittinen yhteisö. Sen rajat tarkentuvat ja se tarvitsee pysyviä ja tehokkaita instituutioita, jotka pystyvät toimimaan luoden rajoituksia, luomaan solidaarisuutta jäsenvaltioiden välille ja olemaan ulkopoliittisesti aktiivisempia ja autonomisempia. Saksa ja Ranska, Espanja, Italia, Belgia ja Luxemburg ja turvallisuuskysymyksissä epäilemättä myös Puola edustavat tätä kantaa.

Tämä toinen ryhmä on kuitenkin erimielinen siitä miten pitäisi toimia jatkossa. Saksa pysyy uuden institutionaalisen sopimuksen kannalla aivan kuten sen federalistinen valtiomuoto antaa odottaakin, samoin kuin hajautetun vallan Espanja ja entisestään federalisoitunut Belgiakin ajaen kompetenssien selkeää jakoa.

Koska Saksan väkiluku antaa sille enemmän painoarvoa europarlamentin äänestyksissä (sillä on 99 edustajaa kun taas Ranskalla, Britannialla ja Italialla kullakin on 87) on sillä suuri merkitys kahdessa suurimmassa puolueessa eli sosiaalidemokraateissa (PSE) ja kristillisdemokraateissa (PPE).

Mikäli perustuslakisopimuksen asiat tulevat myöhemmin käsittelyyn sellaisenaan, europarlamentti päättää seuraavasta komission puheenjohtajasta näiden puolueiden johdolla 2009. Neuvoston osalta Saksa kasvattaisi huomattavasti painoarvoaan Nizzan sopimuksen 11 prosentista lähes prosenttiin. Ranskassa sitä vastoin asian suhteen kahtiajakautuneen mielipiteen yhteensovittaminen tulevaisuuden Euroopan rakentamisen tavoitteisiin ei johda institutionaalisten kysymysten priorisointiin.

Yksi ajatus syntyy ja saa kannatusta liberaaleilta belgialaisilta ja luxemburgilaisilta samoin kuin keskusta-vasemmistolaisilta (Italia) tai sosiaalidemokraateilta (Ranska), nimittäin euroalueen hallitusten sitoutuminen tiiviimpään yhteistyöhön taloutta ja kasvua tukevia toimintoja koskevaan politiikkaan.

Eurooppalaisen talouden ”hallinnoinnin” taikasanojen sijaan kyse olisi konkreettisista yhteisistä päätöksistä euroalueen 13 maan valtiovarainministerien ja Euroopan keskuspankin (EKP) kesken koskien ”harmaata aluetta” muutospolitiikassa erityisesti aasialaisten valuuttojen suhteen. Päämääränä olisi myös harmonisoida alueen veropolitiikkaa ja miksipä ei jopa euroalueen talousministerin nimittäminen, samoin kuin perustuslakiluonnoksessa oli kaavailtu ulkoasioille omaa ministeriä.

Vihdoin myönnetään, että yhteisen politiikan pitää uudistua ja laajentua: maatalouspolitiikan tulee painottua ekologisempaan suuntaan; energiaturvallisuuteen tarvitaan yhteinen strategia – koska itsenäisyyden illuusiota ei voida saavuttaa.

Tarvitaan lisää tukea tutkijoiden, opiskelijoiden ja harjoittelijoiden liikkuvuuteen sekä tutkimusohjelmien lisäämiseen; ”kiertävän” hallinnon luomista maahanmuuttoasioihin, jolloin tuettaisiin pikemminkin liikkuvuutta kuin pysyvästi tiettyyn maahan muuttamista ja tasattaisiin eri maiden maahanmuuttajavirtoja.

Kaikkea tätä ei saavuteta uudella perustuslailla vaan kunnollisella debatilla, joka ei enää vieroksuisi tarttumasta erimielisyyksiin tai eroihin jäsenmaiden ja poliittisten tai ay-liikkeiden välillä. Todellisuudessa vuodesta 2005 alkaen tätä keskustelua ei ole käyty laajentuneen EU:n virallisissa kokouksissa, jotka ovat entistä lyhyempiä (Euroopan neuvoston lokakuussa 2006 pidetty kokous oli 2,5 tuntia), eivätkä maiden edustajat käytä puheenvuoroja kuin ennakkoon esityslistaan merkityissä, kansallisten näkemysten asioissa.

Pystyykö Saksa puheenjohtajuuskaudellaan neuvottelemaan kaikkien 26 muun jäsenmaan kanssa perussovun ja selkeän aikataulun kesäkuussa 2007 pidettävään huippukokoukseen mennessä?

Maiden näkemykset tuntuvat lähentyneen, ja siten uusi ratifiointi ei ole kaukana. Alkuperäinen luonnos toimii lähtökohtana, jopa Puolalle ja europarlamentti vetoaa perusoikeusjulistuksen (sopimuksen osa II) säilyttämisen puolesta ja esittää, että nämä tärkeät teemat lisätään sopimukseen: sosiaalinen ulottuvuus, ilmasto, euroalue, energiaturvallisuus.

On selvästi nähtävissä, että Euroopan kehittäminen on tarpeen myös taloudellisia sosiaalisia kysymyksiä laajemmalla alueella. Mannertasolla nyt 50 ensimmäisen vuoden jälkeen olisi sopiva aika ottaa huomioon myös koko maapallon laajuinen kehitys, koska se vaikuttaa myös eurooppalaisten elämään.

Tässä uudessa tilanteessa, joka ei ole samanlainen kuin 1957, on välttämätöntä julkisen keskustelun ja muodollisten kehitysehdotusten kautta määritellä tarkasti mitä ovat ”Euroopan päämäärät”.

Käsite esiintyy vain kaksi kertaa Euroopan strategiaa koskevassa dokumentissa, jonka Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspoliittinen edustaja Javier Solana esitteli joulukuussa 2003 liittyen EU:n läheisyydessä olevien alueiden ”hallintaan”. Komission vuosiraportista käsitettä ei löydy lainkaan, ei edes osiosta, jossa puhutaan EU:sta kansainvälisenä partnerina.

Tämä vaitonaisuus, tai vastahankaisuus, johtuu luultavasti siitä, että Euroopan strategiset tarpeet on alunperin hoidettu amerikkalaisen liittolaisen avulla Pohjois-Atlantin liiton (NATO) kautta.

On kuitenkin toiveajattelua, että voitaisiin säilyttää hyvinvointivaltio ja eurooppalainen elämäntapa (”artleben” Angela Merkelin sanoin) jos jäsenmaat eivät saa itsenäisesti aikaiseksi yhteistä maailmankuvaa punniten kehitystään sivistyneesti ja solidaarisesti.

Monikeskisessä maailmassa, jossa useiden suurvaltojen olemassaolo ei takaa niiden keskinäistä yhteistyötä, ja jossa länsimailla ei enää ole mahdollisuutta sanella kansainvälistä toimintaa kuten se on tehnyt 1700-luvun lopulta alkaen, on Euroopan etu vaalia monenvälisiä suhteita sen omaan puolivuosisataiseen kokemukseen ja sen laillisuuden takaavaan yhteiseen päätöksentekoon perustuen. Tämä ei koske ainoastaan kaupallisia neuvotteluja, vaan myös muita alueita kuten kestävää kehitystä ja sääntelyä, joissa EU:n tulisi olla etulinjassa.

Vaikkakin 50-vuotisen taipaleen jälkeen kenen tahansa on helppo käydä läpi ajallista kehitystä, on maantieteellisen kokonaisuuden suhteen vaikea tehdä yhteenvetoa. Historia tunnetaan paremmin epävarmasta maantieteestä. Ja lisäksi on muita Euroopan maita, joiden yksittäistä historiaa ei tunneta. Kuinka voitaisiin teeskennellä yhtenäisyyttä ja sopua, kun muiden historia on meille tuntematon?

Tarvittiinhan lähes 60 vuotta – ja Ranskan presidentin sekä Saksan liittokanslerin henkilökohtaiset aloitteet – ennen kuin ensimmäinen ranskalais-saksalainen historian käsikirja saatiin aikaiseksi, ja jonka tuottaminen ei muuten aiheuttanut merkittäviä tulkintaeroja kahden maan historioitsijoille (lukuun ottamatta Yhdysvaltojen vastavuoroisen arvostuksen suhteen, joka nähtiin saksalaisittain myönteisempänä).

Kannattaa muistaa, että yli puolella EU-maista ei ole suurlähetystöjä kaikissa muissa jäsenmaissa. Koska maailmaa leimaa edustuksellisuuden ylikorostuminen, kuinka voidaan ajatella kansalaisten ottavan omakseen demokraattisen päämäärän, josta he eivät tunne yksittäisten maiden historiaa ja jonka maantieteellisiä rajoja on vaikea hahmottaa koska niiden häilyvyyden vuoksi asia pysyy tabuna?

Tässä vielä yksi syy lukuisten muiden lisäksi käsitellä vakavasti kysymystä ”rajoista”, joka eri politiikkojen seurauksena on lykkääntynyt (tai tullut käsitellyksi kulttuurisena kysymyksenä).

Ainoa taho, joilla tuntuu olevan selvä strateginen näkemys EU:n äärirajoista on yhdysvaltojen hallinto toisensa jälkeen: Washingtonista katsottuna EU:n tulisi saada rajojensa sisälle kaikki 46 Euroopan neuvoston – ainoa yksikkö, joka on määritellyt rajansa 1995 –jäsenmaata lukuun ottamatta yhtä, eli Venäjää.

Tästä näkökulmasta EU muodostaa poliittis-strategisen kokonaisuuden, eli NATOn hallinnollisen ja taloudellisen osan – NATO:n laajentuessa samalla. Tämä suuntaus noudattaa oikeastaan Yhdysvaltojen pyrkimystä tehdä vaarattomammaksi Venäjä, joka on osoittautunut Ukrainan, Moldavian ja eteläisen Kaukasian maissa arvaamattomaksi.

Toisenlainen geopoliittinen skenaario, joka sopii yksittäisiin eurooppalaisiin pyrkimyksiin, liittyy yhteiskunnallis-historiallisen ”Euroopan” ja institutionalisoituneen Euroopan jatkuvan sekoittumisen lopettamiseen puheissa ja representaatioissa.

EU on demokraattisten valtioiden vapaaehtoinen liitto, jolla on ollut täysi oikeus määrätä rajoistaan, myös väliaikaisesti, kymmeneksi tai kahdeksi kymmeneksi vuodeksi. Rajojen vakiintuminen pitäisi yhdistää tehokkaampaan strategiaan lähimaiden suhteiden tiivistämiseksi erityisesti liikkuvuuden ja koulutuksen kautta, liittymisen lähtökohdaksi sopii kaikki tai ei mitään.

Tässä ajatuskulussa on kaksi ongelmaa: yhä geopoliittisesti pirstoutuneella läntisellä Balkanilla ei mahdollisuus Unioniin liittymiseen korvaa kansallis-valtiollisen kehityksen puutteisiin ja välttämätöntä rajasopua vielä kovin hauraissa valtioissa. Eikö kuitenkin ennen kuin voi olla jäsenvaltio tulisi olla valtio siinä määrin, että on solminut tavanomaiset suhteet naapureidensa kanssa?

Turkin kanssa neuvottelut jatkuvat, se on tosiasia. Tärkein syy neuvottelujen jatkumiselle on molemminpuolinen pelko toisen osapuolen menettämisestä. Nykyisellään on realistista kiinnittää huomio yhteen suureen poliittiseen kaksijakoisuuteen: neuvotteluja Brysselissä käy hallituspuolue islamilais-konservatiivinen AKP, voidakseen osaltaan pienentää sotilaallista valtaa, joka puolestaan takaa muslimiyhteiskunnassa vallitsevan eron valtion ja kirkon välillä, millä taas perustellaan Turkin kelpoisuutta jäseneksi.

On siis viisasta antaa keskustelujen jatkua, ilman ylimääräistä dramatiikkaa tai aloitteellisuutta. Tien päässä Turkin tulee sitten päättää suostuuko se niihin suuriin muutoksiin itsehallinnossa, joita EU-jäsenyys edellyttää.

Mikäli EU:n rajat selkeytetään ja ne määritellään suhteessa mantereeseen ja Välimeren rantoihin, mikäli tämän eurooppalaisen yhteisön päämäärät pohditaan uudelleen ja tarkennetaan tässä maailmassa joka on mikä on, mikäli vaihtoehdot ja valinnat talous- ja ulkopolitiikan aloilla tulevat selvästi ilmaistuiksi johdon puolelta (minkä tulisi olla ensimmäinen tavoite) ja keskustelujen tulisi olla käyty 2009 mennessä, silloin eurooppalaiset, ja varsinkin ranskalaiset, voisivat jälleen kokea olevansa poliittisesti merkittävässä asemassa tässä yhteisessä geopoliittisessa projektissa.

1. Lontoon aloitteesta Euroopan vapaakauppajärjestö (EFTA) perustettiin Tukholman sopimuksella 20.11.1959 vastavoimaksi kahta vuotta aiemmin perustetulle Euroopan talousyhteisölle (ETY). Sen jäsenistä kuusi liittyi vaiheittain ETY:öön (josta tuli EU 1993). Iso Britannia ja Tanska vuonna 1973, Portugal 1986, Itävalta, Ruotsi ja Suomi 1995. Euroopan vapaakauppajärjestössä on enää neljä jäsenmaata: Islanti, Liechtenstein, Norja ja Sveitsi.
2. Nykyisin voimassa olevan Nizzan sopimuksen mukaan Espanjalla ja Puolalla on 27 ääntä Euroopan neuvoston äänestyksissä, mikä antaa niille ylisuuren äänimäärän verrattuna väkilukuun, sillä Ranskalla, Saksalla, Italialla ja Isolla Britannialla on 29 ääntä kullakin.
3. Michel Foucher, Les intérêts communs des Européens, Thierry Chopin et Michel Foucher (eds.:) L’Etat de l’Union Rapport Schuman 2007 sur l’Europe, Fondation Robert Schuman - Lignes de repères. Pariisi. 2007.

Michel Foucher on maantieteilijä, Ranskan Latvian suurlähettiläs 2002-2006, näyttelykomissaari ”Frontière(s)” Lyonissa 2006 ja Barcelonassa 2007. Suomennos Meri Päivärinne.

Artikkeli on julkaistu toukokuun Le Monde diplomatiquen kirjallisuusartikkelina. Foucherin suosittelemat kirjat aiheesta:
La Raison des nations. Réflexions sur la démocratie en Europe, Pierre Manent, Gallimard, Paris, 2006.
La faute de M. Monnet, Jean-Pierre Chevènement, Fayard, kokoelmassa L’idée républicaine, Paris, 2006.
Ordre monétaire ou chaos social. La BCE et la révolution néolibérale, Frédéric Lebaron, Editions du Croquant, kokoelmassa Savoir/agir, Broissieux, 2006.
Le Coq et la Perle, Sylvie Goulard, Seuil, Paris, 2007.
Continuer l’histoire.- Hubert Védrine, Fayard, Paris, 2007.

Sukupuoleton tasa-arvokeskustelu jää torsoksi

2007-08-23T09:17:00.001+02:00

Le Monde diplomatique III -pokkarin teemoja ovat syrjintä ja tasa-arvopolitiikka, joita käsitellään jutuissa Irakin naisten asemasta, Yhdysvaltojen kiintiöpolitiikasta ja Ranskan ”positiivisesta syrjinnästä” (ks. mondediplo.fi). Sosiologi Eeva Luhtakallio peilaa kolumnissaan kiintiökeskustelua suomalaiseen todellisuuteen:

Dominique Vidal pohtii kirjoituksessaan ”positiivisesta syrjinnästä” käytyä keskustelua Ranskassa ja niitä monia ongelmia, joita Atlantin takaa tuontitavarana tulleen käsitteen käytöstä niin keskustelun kuin käytäntöjenkin tasolla koituu. Vidal kuvaa esimerkiksi siirtolaistaustaisten nuorten ongelmia osoittaen niiden kautta koulutusjärjestelmän ja työmarkkinoiden sitkeät kipupisteet, joihin ei ole Ranskassa löydetty päteviä ratkaisuja.

Ranskassa on perinteisesti vierastettu kiintiöitä ja niiden myötä monesti kaikki mahdollisia muitakin amerikkalaisina pidettyjä ”keksintöjä” tasa-arvon edistämiseksi. Universalistinen tasavaltalaisajattelu taipuu huonosti esimerkiksi Iso-Britanniassa jo kauan toteutettuun monikulttuurisuuspolitiikkaan, joka perustuu moninaisuuden huomioon ottamiselle. Tästä on erityisesti yksi merkittävä seuraus. Affirmative action -käsite liittyy anglosaksisessa katsannossa aina yhtäältä naisten (ja sukupuolivähemmistöjen) ja toisaalta etnisten vähemmistöjen (ja lisäksi esimerkiksi vammaisten) oikeuksien puolustamiseen. Niinpä sukupuolen ja muiden tekijöiden yhteen kietoutuneisuus, jota tutkimuksessa nykyään kuvataan intersektionaalisuuden käsitteellä, tulee näkyväksi.

Intersektionaalisuudella tarkoitetaan sitä, miten eri syrjintää aiheuttavien identiteettipiirteiden kasaantuminen moninkertaistaa ongelmia ja tekee niistä moniulotteisempia. Tällöin tasa-arvotoimet, jotka jättävät huomiotta jonkin ulottuvuuden, jäävät vaille tehoa. Esimerkiksi laittomien siirtolaisten, ranskalaisittain sans-papier:ien ongelmat ovat ranskalaisessa keskustelussa paljon esillä.

Sukupuolinäkökulmasta aihetta tarkastellaan kuitenkin äärimmäisen harvoin, vaikka on ilmeistä, että paljon julkisuutta saava kärsimys, epäoikeudenmukaisuus ja epäinhimillisyys koskettavat nimenomaan miespuolisia laittomia siirtolaisia. Samassa asemassa olevien naisten ongelmat ovat osin aivan toisenlaisia: suurin ongelma ei ehkä olekaan henkilöpapereiden puute ja siitä aiheutuvat työn- ja asunnonsaanti sekä toimeentulo-ongelmat, vaan esimerkiksi tahdonvastaiseen prostituutioon tai kotityöhön käytännöllisesti katsoen vangittuna oleminen. Kansalaisoikeuksien puuttumisen vuoksi puuttuu mahdollisuus kääntyä viranomaisten puoleen ja hakea apua, eikä kansalaistoiminta ja mielenosoitukset oman hädän julkituomiseksi onnistu sisään lukittuna.

Ranskalaisen siirtolaispolitiikan vuosikymmenten virheet ja ongelmien toivottomalta vaikuttava kasaantuminen ja kumuloituminen siirtolaissukupolvesta seuraavaan saattavat suomalaisesta näkökulmasta katsottuna tuntua meillä vierailta ongelmilta. Tämä on kuitenkin liian nopea johtopäätös. Myös Suomesta voidaan helposti löytää vastaavia esimerkkejä. Naisten ja miesten asema vaikkapa ihmiskaupan uhreina on usein kovin erilainen. Miehiä saatetaan pakottaa esimerkiksi ravintolatyöhön huonoin ehdoin, jopa palkatta. Naiset taas saatetaan pakottaa prostituutioon. Jos näiden tilanteiden ratkaisemiseksi ja uhrien auttamiseksi yritetään käyttää identtisiä keinoja, on helppo nähdä, että metsään mennään.

Myös hiukan vähemmän dramaattisissa tilanteissa vaikuttavat samat mekanismit. Koulunkäyntiongelmien kanssa painivat kummassakin maassa voittopuolisesti pojat. Syrjäytymisriski on niin ikään siirtolaistaustaisilla pojilla suurempi kuin tytöillä. Tyttöjen ongelmat ovat sitten taas toisenlaisia – he saattavat elää lievimmillään stressaavissa, pahimmillaan hengenvaarallisissa ristipaineissa ympäröivän yhteiskunnan ja oman taustayhteisönsä välissä.

Kuten Vidalin haastattelema sosiologi Fraçois Vourc’h korostaa, ongelmat eivät ratkea, eikä tehokkaita keinoja voida kehittää ennen kuin yhteiskunnassa kaikkialla vaikuttava rakenteellinen rasismi on purettu. Mutta rakenteellista rasismia – kuten muutakin piiloista ja näkyvämpää syrjintää – on monenlaista ja se kohdistuu erilaisiin yksilöihin eri tavoin. Vaikuttavien ja aidosti ongelmia purkavien toimenpiteiden kehittämiseksi nämä erot on välttämätöntä nähdä ja ottaa huomioon. Niin erilaisilta kuin ranskalainen ja suomalainen yhteiskunnallinen tilanne saattavatkin näiden kysymysten kohdalla vaikuttaa, juuri sukupuoliulottuvuuden ottaminen mukaan tarkasteluun osoittaa, miten samankaltaisten syrjintäilmiöiden kanssa molemmissa maissa lopulta painitaan.

Myös suomalaisessa keskustelussa koulutuksen tasa-arvosta, syrjäytymisestä ja huono-osaisuudesta pitäisi herkistyä näiden ilmiöiden sukupuolisidonnaisuudelle. Tämä näkökulma nousee nykyisin valitettavasti esiin useimmiten vain eipäs-juupas-väittelynä siitä, kummilla menee huonommin, miehillä vai naisilla, sekä parkaisuina milloin kummankin ”ryhmän” pahoinvoinnista.

Tällaisten usein kärjistettyjen ja puolustus- tai hyökkäyskannalla olevien vastakkainasettelujen sijaan tulisi paneutua epätasa-arvoisen sukupuolijärjestelmän ja syrjäytymisen, syrjinnän ja huono-osaisuuden moniulotteisiin yhteisvaikutuksiin. Ilman yhteiskunnallisen todellisuuden sukupuolittuneisuuden huomioimista syrjäytymisen estämiseen pyrkivät toimet, olivat ne sitten ”positiivisia erityistoimia”, ”syrjäytymisen ehkäisyä” tai vaikkapa ”kotouttamista” uhkaavat jäädä valon säkissä kantamiseksi, joka tunnetusti ei pilkkopimeää pirttiä päivänvaloon saata.

Eeva Luhtakallio on tutkija Helsingin yliopiston sosiologian laitoksella.

Ignacio Ramonet: Hugo Chavez

2007-08-23T09:12:00.000+02:00

Harva valtionpäämies on joutunut yhtä vihamielisten hyökkäysten kohteeksi kuin Venezuelan presidentti Hugo Chávez. Hänen valtansa perustaa on yritetty horjuttaa keinoja kaihtamatta, mukaan lukien vallankaappausyritys, öljysaarto, pääomien pako maailmalle ja useampia murhayrityksiä. Näin sitkeä ajojahti on Latinalaisessa Amerikassa koettu viimeksi Washingtonin pyrkiessä eroon Fidel Castrosta.

Eniten Chávezia ovat mustamaalanneet Yhdysvaltojen presidentin George W. Bushin hallinnon rahoittamat uudet ”propagandapajat”, kuten esimerkiksi National Endowment for Democracy ja Freedom House. Nämä rajattomista taloudellisista resursseista nauttivat panettelukoneiston osat manipuloivat tiedotusvälineitä (esimerkiksi arvovaltaisia sanomalehtiä) ja ihmisoikeusjärjestöjä, jotka taas omalta osaltaan on valjastettu palvelemaan valonarkoja tarkoitusperiä. Myös osa sosialismin luhistumisen jälkeisestä sosiaalidemokraattisesta vasemmistosta on liittynyt tähän pilkkaajien kuoroon.

Syynä tällaiseen vihamielisyyteen on se, että maailmantilanteessa, jossa eurooppalainen sosiaalidemokratia potee identiteettikriisiä, Chávezille näyttää langenneen vastuu uudenlaisen vasemmistolaisuuden luomisesta. Kun vanhalla mantereella rakennetaan uutta Eurooppaa, uusliberalismi on käytännössä jyrännyt kaikki muut vaihtoehdot. Sen sijaan Brasiliassa, Argentiinassa ja Equadorissa on Venezuelan esimerkin innoittamana tehty kokeiluja, jotka pitävät yllä toivoa heikoimmassa asemassa olevan kansanosan nykyistä paremmasta tulevaisuudesta.

Chávezin panos tässä on merkittävä, ja on helppo ymmärtää, miksi kymmenissä köyhissä maissa häneen suhtaudutaan hyväntekijänä. Hän uudisti Venezuelan perin pohjin, kuitenkin siten, että hän kunnioitti demokratian ja vapauden periaatteita. Maan uusi perustuslaki luo pohjan sosiaalisille uudistuksille. Chávez myös takasi kansalaisoikeudet niille noin viidelle miljoonalle venezuelalaiselle, jotka olivat jääneet yhteiskunnan ulkopuolelle, koska heillä ei ollut henkilöllisyyspapereita (lähinnä maan alkuperäiskansojen edustajia). Hän vakautti Venezuelan valtion öljy-yhtiön Petroleos de Venezuelan (PDVSA), palautti julkisten palveluiden piiriin maan tärkeimmän tietoliikenneyhtiön ja Caraca-sähköyhtiön purkamalla niiden yksityistämisen, kansallisti Orénoquen öljykentät. Hän on tämän lisäksi käyttänyt öljytuloja kansainvälisistä rahoituslaitoksista riippumattoman taloudellisen autonomian luomiseen ja sosiaalisten ohjelmien rahoittamiseen.

Yli kolme miljoonaa hehtaaria maata on jaettu maanviljelijöille. Miljoonia lapsia ja aikuisia on opetettu lukemaan. Tuhansia terveyskeskuksia on perustettu köyhiin kaupunginosiin. Kymmeniä miljoonia silmäsairauksista kärsiviä varattomia ihmisiä on leikattu ilmaiseksi. Peruselintarvikkeiden tuotantoa tuetaan, ja niitä tarjotaan kaikkein pienituloisimmille kansalaisille hinnalla, joka on 42 prosenttia alle markkinahintojen. Viikoittainen työaika on laskenut 44 tunnista 36 tuntiin samaan aikaan kun minimipalkka nousi 204 euroon kuukaudessa (Costa Rican jälkeen korkein Latinalaisessa Amerikassa).

Kaikkien edellä mainittujen toimenpiteiden seurauksena köyhyys laski 42,8 prosentista 33,9 prosenttiin vuosien 1999 ja 2005 välillä, ja samalla aikavälillä harmaasta taloudesta elantonsa saavien kansalaisten määrä väheni 53 prosentista 40 prosenttiin. Köyhyyden väheneminen on kolmen viime vuoden aikana kiihdyttänyt maan talouden keskimäärin 12 prosentin kasvuun, eli se on maailmanlaajuisesti varsin korkealla tasolla. Talouskasvua on osaltaan kiihdyttänyt kulutus, joka on kasvanut 18 prosenttia vuodessa.

Näiden tulosten valossa, puhumattakaan saavutuksista kansainvälisessä politiikassa, tuskin on ihme, että Hugo Chávez on maailman valtaapitävien ja näiden uskottujen mielissä uhka, josta olisi pikimmiten päästävä eroon.

Ignacio Ramonet’n pääkirjoitus Le Monde Diplomatiquessa 08/2007. Ranskasta suomentanut Niina Saikkonen.

Chomsky-Foucault: Oikeudenmukaisuus tai valta

2007-08-23T07:45:00.000+02:00

"Totalitaarisissa valtioissa propaganda toimii aivan eri tavalla kuin demokraattisissa yhteiskunnissa. Hieman kärjistäen voi sanoa, että niissä valtio päättää poliittisesta linjasta, ja jokaisen on mukauduttava siihen. Demokraattisissa yhteiskunnissa menetelmät ovat toisenlaisia. "Linjaa" ei koskaan julisteta sellaisenaan, se oletetaan itsestään selväksi. Tuloksena on eräänlainen "aivopesu vapaudessa." (Noam Chomsky Daniel Mermetin haastattelussa "Aivopesua vapaudessa", julkaistu suomeksi Le Monde diplomatique III -pokkarissa)

Seuraava teksti on ote keskustelusta, jonka Noam Chomsky ja Michel Foucault kävivät Eindhovenin teknillisessä korkeakoulussa vuonna 1971 (Le Monde diplomatique Août 2007).*

NC: Kansalaistottelemattomuus on suora haaste sitä vastaan, mitä valtio – mielestäni väärin perustein – pitää laillisena. On yhtä oikein estää valtiota tekemästä rikoksia kuin on rikkoa liikennesääntöjä, jotta estäisi murhan. Jos ajan päin punaista valoa ja tarkoituksenani on estää joukkomurha, en syyllisty laittomaan tekoon, vaan avunantoon niille, jotka ovat hengenvaarassa. Kukaan tervejärkinen tuomari ei silloin langettaisi minulle tuomiota liikennerikkeestä.

MF: Kun te syyllistytte Yhdysvalloissa laittomaan tekoon, oikeutatteko te toimintanne vetoamalla korkeampaan oikeudenmukaisuuteen ja laillisuuteen vai perusteteletteko te sitä luokkataistelulla, siis sillä, että toimintanne edistää proletariaatin asiaa, sen taistelua hallitsevaa luokkaa vastaan?

NC: Periaatteessa olisi oikein toimia laillisia instituutioita vastaan, jos se murentaisi valtaa ja sortoa yhteiskunnassa. Voimassaoleva laki heijastaa kuitenkin myös kunniallisia, inhimillisiä arvoja, joten oikein tulkittuna sitä voidaan käyttää valtion mielivaltaisia päätöksiä vastaan. Tätä tosiasiaa voi käyttää hyväkseen ja näin heikentää hallitsevaa valtajärjestelmää.

MF: Te siis kritisoitte vallitsevaa oikeusjärjestystä puhtaamman oikeudenmukaisuuden nimissä. Mutta jos taistelu koskee oikeudenmukaisuutta, silloin kysymys on vallankäytön välineestä; kysymys ei ole siitä, että toivoisi sen päivän koitavan, jolloin ihmisiä palkitaan kykyjensä ja rangaistaan puutteittensa mukaan. Sen sijaan, että yhteiskunnallinen taistelu ajatellaan oikeudenmukaisuuden termein, pitäisi korostaa oikeudenmukaisuutta yhteiskunnallisen taistelun näkökulmasta. Proletariaatti ei käy sotaa hallitsevaa luokkaa vastaan siksi, että se pitäisi tätä sotaa oikeutettuna. Proletariaatti taistelee hallitsevaa luokkaa vastaan, koska se haluaa päästä valtaan. Ja koska se haluaa kumota hallitsevan luokan vallan, se pitää tätä sotaa oikeutetuna.

NC: En ole samaa mieltä.

MF: Sotaa käydään voiton vuoksi, ei siksi, että se olisi oikeutettua.

NC: En ole samaa mieltä. Jos vosiin vakuuttua siitä, että proletariaatin valtaantulo johtaisi terroristiseen poliisivaltioon, josta vapaus, ihmisarvo ja hyväksyttävät ihmissuhteet katoaisivat, pyrkisin estämään sen. Mielestäni ainoa syy toivoa sitä [proletariaatin valtaantuloa] on uskoa – oikein tai väärin – että tällainen vallansiirto vahvistaa inhimillisiä perusarvoja.

MF: Kun proletariaatti ottaa vallan, on mahdollista, että se käyttää sitä voitettuja luokkia vastaan väkivaltaisesti ja diktatorisesti verenvuodatustakaan välttämättä. En ymmärrä, millä perustein sitä voisi vastustaa. Nyt te kysytte minulta: entä jos proletariaatti käyttää tätä veristä, tyrannimaista ja epäoikeutettua valtaa itseään vastaan? Vastaan teille: se ei ole mahdollista, koska silloin proletariaatilla ei olisi todellista valtaa, vaan valta olsii jonkin muun luokan – byrokratian tai pikkuporvariston jäänteiden – käsissä.

NC: Olen eri mieltä tällaisesta vallankumouskäsityksestä monesta syystä, jotka ovat sekä historiallisia että periaatteellisia. Jos teorian hyväksyisikin vaikkapa vain argumentin vuoksi, niin siihen sisältyy se – mielestäni väärä – oletus, että proletariaatilla on oikeus ottaa valta ja käyttää sitä väkivaltaisesti, verisesti ja epäoikeudenmukaisesti, koska se johtaa nykyistä oikeudenmukaisempaan yhteiskuntaan, jossa valtio kuihtuu pois, proletariaatista tulee universaalinen luokka jne. Ilman tätä tulevaisuudessa odottavaa oikeutusta ajatus väkivaltaisesta ja verisestä proletariaatin diktatuurista olisi täysin väärä. Itse suhtaudun erittäin suurella epäilyllä kaikenlaisiin puheisiin proletariaatin väkivaltaisesta ja verisestä diktatuurista varsinkin, kun sen esittävät etujoukoksi julistautuneen puolueen edustajat. On olemassa riittämiin historiallista kokemusta siitä, mihin heidän vallantavoittelunsa johtaa.

Suomennos Hannu Reime [Suomentajan huomautus: Keskustelu käytiin Vietnamin sodan aikana, jolloin ajatus kansalaistottelemattomuduesta oli vahvasti esillä sodanvastaisessa liikkeessä Yhdysvalloissa. Foucault'n puheissa heijastuu aikakauden maolaisuus.]
Julkaistu englanniksi kirjassa The Chomsky-Foucault Debate on Human Nature. The New Press. New York 2006.

Demokratia ja vallankumous Diplo-klubilla 23.8.

2007-08-20T09:34:00.000+02:00

Tämänkertaisilla Maailmanpoliittisilla rock-iltamilla kolmannen suomenkielisen Le Monde diplomatiquen lisäksi esitellään Demokratia-dokumenttielokuvasarjaa.

Why Democracy -sarjasta arvioitavana on argentiinalaisen Rodrigo Vasquezin Looking for revolution -elokuva (tekstitys englanniksi). Usean vuoden ajan kuvattu dokumentti seuraa Bolivian vallankumouksen toteutumista, niin uudessa parlamentissa kuin maan kaikkein köyhimpien keskuudessa. Elokuvan jälkeisessä debatissa vallankumouksellisuudesta ja vallankumouksen mahdollisuudesta keskustelemassa muun muassa maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen, suomenkielisen Le Monde diplomatiquen edustajana Jaana Airaksinen sekä Steen1.

Demokratia-dokumenttielokuvasarja YLEN kanavilla 7.10. alkaen, ks. www.whydemocracy.net ja Viestintä & Kehitys -säätiö www.vikes.fi

Lisäksi Lassi Sinkkosen runoutta esittää Karl Sinkkonen ystävineen.
Garagesukuista death poppia soittaa Karoshi Lovers ja illan päätteeksi Steen1.

Järjestäjinä suomenkielinen Le Monde diplomatique, YLE, Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan oppituoli sekä Voima-lehti.

DIPLO-KLUBI: MAAILMANPOLIITTISET ROCK-ILTAMAT
Torstaina 23.8. klo 19-02, Ravintola Belly, Uudenmaankatu 16-20, Helsinki
Ilmainen sisäänpääsy 20.00 asti, sen jälkeen liput 5 euroa, sis. eteispalvelun,
ennakkoliput 17.8. alkaen: Kolmen sepän kirjakauppa, Like/Roba 22, Ateneum- ja Kiasma-kaupat.

Siirtolaisuudesta ja sen hallinnan ulkoistamisesta

2007-07-18T11:50:00.000+02:00

Hallitsematon siirtolaisuus on eräs teollistuneiden ja rikkaiden maiden kiperimmistä haasteista. Onnistuneeseen siirtolaispolitiikkaan ei ole yksinkertaista tietä. Siirtolaisuuden esiin tuomiin erilaisiin kysymyksiin tarvitaan erilaisia ratkaisuja. Perusasennoitumisessa Euroopalla on kuitenkin valinnan paikka.

Kansainvälisen kehitystyön professori Liisa Laakso

Yhdysvaltain presidentti George Bush koki hiljattain ehkä uransa pahimman nöyryytyksen senaatin kaadettua vuosia valmistellun siirtolaislakiesityksen, jolla olisi säännelty laittomien siirtolaisten asemaa. Samanaikaisesti Bushin hallitus on syytänyt rahaa huipputeknologiaa tukevaan kotimaan turvallisuuteen, johon kuuluu totalitaristinen ajatus älyrajoista – rajavalvontatekniikasta, joka automaattisesti estäisi maahanpääsyn epäilyttäviltä henkilöiltä ja kuljetuksilta. Teollistuneet maat tarvitsevat työvoimaa rajojensa ulkopuolelta, mutta lähes kaikissa niissä esiintyy varsinkin vaalien alla avointa siirtolaisvastaista kiihotusta. Suomikaan ei ole tältä säästynyt.

Sophie Boukharin kirjoitus Marokosta käsin Eurooppaan pyrkivistä afrikkalaisista siirtolaisista on karua luettavaa (diploblogi 20. kesäkuuta ja Voiman numero 5/07). Euroopan unionille siirtolaisuus on, jos vain mahdollista, vielä mutkikkaampi asia kuin Yhdysvalloille.

Ensinnäkin siirtolaiskysymykset sivuavat monia EU:n yhteisen politiikan alueita, vaikka ne sinänsä kuuluvat jäsenmaiden omaan toimivaltaan. Toisekseen eri jäsenmaat kohtaavat siirtolaisuuden eri tavoin sekä maantieteellisistä, historiallisista että niiden kansalliseen talouskehitykseen liittyvistä syistä. Kolmanneksi Euroopan unioni jatkaa laajentumistaan. Ainakin toistaiseksi se on projekti, jonka maantieteelliset rajat eivät ole kenenkään tiedossa.

Neljänneksi, ja tämä on mielestäni kaikkein olennaisinta, linnoittautuminen läpipääsemättömien suoja-aitojen taakse sopii heikosti yhteen sen Eurooppa-kuvan kanssa, jota EU:n ja sen jäsenmaiden poliittiset eliitit ovat huolellisesti yrittäneet rakentaa. Holokaustin ja rautaesiripun vastakohdaksi määritellylle Euroopan yhdentymiselle Boukharin kuvaukset Euroopan rajoille juuttuneiden ihmisten kurimuksesta ovat sietämättömiä.

Hygieeninen tapa hillitä hallitsematonta siirtolaisuutta on likaisen työn sysääminen kolmansien maiden harteille positiivisin pakottein eli lahjomalla. Taloudellista apua annetaan niille Eurooppaan suuntautuvan siirtolaisuuden lähtö- tai kauttakulkumaille, jotka ankarin toimenpitein käyvät laittoman maahanmuuton kimppuun. Juuri tämän vuoksi Marokko on kiristänyt ulkomaalaispolitiikkaansa. Siirtolaisuuden hallinnasta on tullut niin tärkeä teema sinänsä monitasoisessa ja laaja-alaisessa EU:n ja Välimeren alueen eteläisten valtioiden yhteistyössä, ns. MEDA-ohjelmassa, että seurauksena ei voi olla mitään muuta kuin kummallisia lehmänkauppoja ja molemminpuolista kiristämistä.

Räikeintä on kuitenkin siirtolaisuusteeman asteittainen hivuttautuminen kehitysyhteistyön agendalle. Taustalla on tuiki tavallinen hokema, että kehitysyhteistyöllä estettäisiin hallitsematonta siirtolaisuutta. Retorisesti tällä väitteellä jopa oikeutetaan kehitysyhteistyöhön käytettyjen resurssien kasvattamista – monin verroin järkevämpien perustelujen sijasta.

Motiiveilleen rehellisempiä ovat ne, jotka käyttävät kehitysyhteistyötä tiukan siirtolaispolitiikan puolustuksena tyyliin: ”meidän ei tarvitse vastaanottaa enempää pakolaisia, koska annamme apua paikan päällä.” Kiusallinen tosiasia on, että kehitysapu ja kehitys lisäävät siirtolaisuutta.

Parhaimmat mahdollisuudet ja houkutukset lähtemiseen ovat niillä, jotka ovat saaneet koulutusta, jotka ovat pystyneet säästämään kallista matkaa varten, ja joilla on kansainvälisiä yhteyksiä. Köyhistä köyhimmät, sotien ja ympäristökatastrofien koettelemat maat ovat toki pakolaistulvien kotipesiä, mutta nämä tulvat rasittavat lähinnä vain naapurimaita. Harvat jaksavat Euroopan porteille asti.

Kuvaava esimerkki EU:n opportunismista on komission viime kesänä julkistama asiakirja "Kehityspolitiikkaa koskeva eurooppalainen konsensus ja hallintotapa", jonka tarkoitus on ohjata Euroopan unionin ja Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren (AKT) maiden välistä, Cotonoussa vuonna 2000 solmittuun sopimukseen perustuvaa, yhteistyötä. Kuten tavallista kansalaisyhteiskunnan ja AKT-maiden edustajia ehdittiin konsultoida virkamiestyönä edenneessä valmistelussa vain nimeksi, koska tekstin loppuunsaattamisella oli valtava kiire. Niinpä siihen jäi mielivaltainen ajatus, jonka mukaan demokraattisen hallinnon olennainen piirre on siirtolaisvirtojen hallitseminen.

Kielteisen huomion varjoon ovat jääneet siirtolaisuuden myönteiset vaikutukset. Sen lisäksi että siirtolaisten vastaanottaminen on aivan välttämätöntä Euroopan kehitykselle, siirtolaisilla on yhä tärkeämpi rooli myös entisten kotimaidensa kehittämisessä.

Varovaistenkin arvioiden mukaan teollistuneissa maissa asuvien siirtolaisten kehitysmaihin lähettämä taloudellinen tuki ylittää hallitusten välisen kehitysavun yli kaksinkertaisesti. Kyse on yhä kasvavista rahavirroista ja investoinneista. Usein rahat menevät yksityiseen käyttöön omalle perheelle tai suvulle, mutta entistä useammin myös laajempiin kehityshankkeisiin tai yritystoimintaan.

Siirtolaisten lähettämän avun perillemeno ja sillä tuettujen hankkeiden kestävyys saattaa olla aivan toista luokkaa kuin vieraiden valtojen virallisen kehitysavun vaikuttavuus.

Myönteinen vaikutus ei kuitenkaan synny automaattisesti. Entisen kotimaan parhaaksi tarkoitetut panokset voivat ohjautua keskenään kiistelevien osapuolten sotilaalliseen varustamiseen.

Pahimmillaan ne ovat osa kansainvälistä terrorismia tukevaa verkostoa, jossa syvät lojaalisuudet entisiä kotimaita tai niiden kulttuuripiiriin kuuluvia alueita kohtaan sekoittuvat uusien kotimaiden siirtolaisvastaisuuden nostattamaan katkeruuteen.

Onnistuneeseen siirtolaispolitiikkaan ei ole yksinkertaista tietä. Siirtolaisuuden esiin tuomiin erilaisiin kysymyksiin tarvitaan erilaisia ratkaisuja. Perusasennoitumisessa Euroopalla on kuitenkin valinnan paikka.

Haluammeko nähdä siirtolaisuuden ensi sijassa ongelmana, ulkoistaa likaisen työn hoitamisen kumppanimaillemme ja keskittyä vain meille kaikkein hyödyllisimpien tulijoiden kotouttamiseen eurooppalaisiin yhteiskuntiin? Vai näemmekö siirtolaisuuden globaalin Euroopan tunnuspiirteenä ja voimavarana uuden eurooppalaisen kansalaisuuden määrittelyssä? Eurooppalaiset arvot ja politiikkatavoitteet ja kaukaisissa maissa asuvia sukulaisia ja uskonveljiä kohtaan tunnetun huolenpidon voi nimittäin hyvin yhdistää.

Afrikkalaisten maahanmuuttajien epätoivoinen matka Eurooppaan

2007-06-20T10:00:00.000+02:00

EUn politiikan päämääränä Pohjois-Afrikassa näyttää olevan luoda Euroopan rajoille turvavyöhyke siirtämällä vastuu paperittomien siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden säilöönotosta Euroopan ulkopuolelle. Näin EU siirtää muille vastuun myös yksilönoikeuksien rajoittamisesta, mikä kulkee käsi kädessä säilöönottojen kanssa.

Sophie Boukhari, Le Monde diplomatique Mai 2007

Eurooppaan parempaa elämää etsimään lähteneille afrikkalaisille Marokon Oujdan seutu edusti pitkään viimeistä etappia ennen pääsyä vähemmän väkivaltaiseen ja kovin paljon rikkaampaan “toiseen maailmaan”. Suurin osa suunnitteli Gibraltarin salmen ylittämistä. Toinen vaihtoehto oli pyrkiä eurooppalaiselle maaperälle Espanjalle kuuluvien Ceutan ja Melillan kautta.

Vuodesta 2004 lähtien Euroopan unioni on liittolaisensa Marokon avustamana sulkenut Gibraltarin reitin. Syksyn 2005 jälkeen myös Ceuta ja Melilla on linnoitettu lähes läpipääsemättömien suoja-aitojen taakse ja marokkolaiset valvovat tarkasti kaupunkeja ympäröiviä metsiä.

Niinpä Eurooppaan pyrkijät ovat joutuneet siirtymään eteläisemmille reiteille. Andalusian rannikoille 20–40 henkeä kerrallaan kuljettaneet pateras-kalastusalukset on korvattu jopa sata matkustajaa kyytiinsä mahduttavilla caycos-avoveneillä. Ne kuljettavat siirtolaisia Länsi-Saharan rannikolta Kanariansaarille.

Lisäksi vuonna 2006 kymmenettuhannet siirtolaiset kokeilivat onneaan lähtemällä matkaan Mauritanian Nouadhibousta, Dakarista tai Senegalin Saint-Louisista.

Merimatka sieltä on pidempi ja vaarallisempi kuin Länsi-Saharan El Aaiúnista (Laâyoune). Espanjalaisten viranomaisten mukaan joka kuudes reittiä käyttäneestä hukkui viime vuonna. Mutta matka sieltä Kanariansaarille maksaa vain noin 500 euroa, kun El Aaiúnista lähtijöille matkan hinta on 1000–1300 euroa.

Ranskasta suomentanut Niina Saikkonen. Juttu on julkaistu kokonaisuudessaan Voiman numerossa 5/07.

Keskustelua kartoista, propagandasta ja Palestiinasta

2007-05-30T11:08:00.000+02:00

Le Monde diplomatiquen kartantekijä Philippe Rekacewicz vierailee Helsingissä torstaina 31.5.

Hän puhuu Helsingin yliopistolla aiheesta "Politics of world maps"
(torstaina 31.5. klo 14-16, Unioninkatu 34, auditorio XIV).

sekä osallistuu Palestiina-keskusteluun, jossa hän esittelee karttojaan Palestiinan ja Libanonin konflikteista (klo 19 Cafe Engelissä, Aleksanterinkatu 26)
Mukana keskustelemassa myös yliopistonlehtori, Pertti Multanen ja Vasemmistonuorten Palestiina-työryhmän Bruno Jäntti.

Katso Philippe Rekacewiczin ja Dominique Vidalin artikkeli "Jerusalemin jakaminen" ja karttaliite suomenkielisestä Diplo II pokkarista. Lisää Rekacewiczin mielenkiintoisia karttoja sivulla: http://www.monde-diplomatique.fr/cartes/

Chicharock kääntää maailmanjärjestelmää ylösalaisin

2007-05-21T14:50:00.000+02:00

Suomen Le Monde diplomatique järjestää keskiviikkona 30.5. yhteistyössä NIGDin ja Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan opintuolin kanssa Diplo-klubin eli maailmanpoliittiset rock-iltamat. Mitä tekemistä Diplolla on perulaisen folkrockbändin kanssa?

Kymmenhenkisen fuusiorockyhtyeen vierailu on osa NIGDin "Globaalit ja lokaalit siirtolaisuuskysymykset kulttuuri-ilmiönä" tiedotushanketta. Hankkeen tarkoituksena on luoda poikkikansallisia kumppanuussuhteita Etelän ja Pohjoisen välille etsimällä vastavuoroisia keskusteluyhteyksiä. Tavoitteena on rakentaa oppimistiloja ja mahdollisuuksia pohtia siirtolaisuus- ja maahanmuuttajakysymyksiä sekä niihin liittyviä kulttuurien kohtaamisen ongelmakysymyksiä.

La Sarita on yhdistelmä latinalaisamerikkalaista rockia ja ayacucholaista kansanmusiikkia. Folkrockryhmä on nimetty köyhien pyhimyksen Sarita Colonian mukaan, joka symbolisoi köyhän kansan solidaarisuutta, suvaitsevaisuutta ja moniäänisyyttä. Jo yhtyeen kokoonpano kuvastaa pienoiskoossa niitä kulttuurisia fuusioita, jotka ovat vaikuttaneet perulaisen ja latinalaisamerikkalaisen kulttuurin muodostumiseen 500 vuoden ajan. La Sarita tunnetaan globalisaatiokriittisistä sanoituksistaan ja puuttuu Perussa kärkkäästi arkoihinkaan poliittisiin aiheisiin. Kappaleissa arvostellaan esimerkiksi vankien kidutusta, pedofiliaa, korruptiota ja autoritaarista presidenttiä.

Perinteisesti ajatellaan, että me täällä Pohjoisessa opetamme Etelän maita, jotka katsovat meistä mallia ja tähtäävät meidän kaltaiseen tulevaisuuteen. Asetelman voisi kääntää myös päälaelleen. Etelän mailla on runsaasti kokemuksia kulttuurien sekoittumisesta ja yhteentörmäyksistä. Latinalainen Amerikka kun näyttää meille vilahduksia omasta tulevaisuudestamme, hyvässä ja pahassa.

Suomalaisilla voi olla paljon opittavaa Perun kaltaisista maista, joissa erilaiset siirtolaisvirrat ja kulttuurien kohtaamiset ovat olleet vilkkaan kansalaiskeskustelun ja kulttuurisen tuotannon teemana jo pitkään. Seurauksena on mielenkiintoisia kulttuurisia fuusioita, joita ei enää voi asettaa luontevasti totuttuun asetelmaan takapajuisesta Etelästä ja kehittyneestä Pohjoisesta.

La Saritan musiikki on yksi osoitus siitä, että kulttuuri ei ole pysyvä tila, vaan uusien vaikutteiden myötä syntyy uudenlaisia ilmiöitä ja muotoja. Näin hanke kääntää perinteistä kahtiajakautunutta ajatusmallia Pohjoisen opettajista ja Etelän oppilaista toisinpäin. Hankkeen mukaan demokratisaatio etenee vain tasa-arvoisella vuoropuhelulla, yhdessä oppimalla.

***

Diplo-klubi: Maailmanpoliittiset rock-iltamat keskiviikkona 30.5. Helsingissä Ravintola Kaisaniemessä klo 19 alkaen. Ohjelma alkaa maailmanpoliittisilla palopuheilla ja tiukalla debatilla, jonka jälkeen lavalle nousee La Saritan lisäksi Pelle Miljoona, Zero Drama, Camilo Pajuelo ja DJ Olenko. Lisäksi luvassa maailmanpolitiikan vt. professorin Jussi Pakkasvirran Botnia-tangon maailman ensi-ilta ja Roxana Crisólogon perulais-suomalaista hybridirunoutta. Avoimet ovet kello 19, kello 20.30 alkaen sisäänpääsy 6 e (liput ennakkoon Tiketistä).

Diplo-klubilla myös Le Monde diplomatiquen kartantekijä Philippe Rekacewicz, joka puhuu torstaina 31.5. Helsingin yliopistolla klo 14-16 aiheesta "Politics of world maps" (Helsingin yliopiston päärakennus, Unioninkatu 34, auditorio XIV).

Jälleenrakennus

2007-05-09T08:52:00.000+02:00

Nicolas Sarkozyn voitto 6. toukokuuta 2007 presidentinvaalien toisella kierroksella 53 prosentin ääniosuudella merkitsee käännekohtaa viidennen tasavallan historiassa. Kyse ei nimittäin ole yksinkertaisesta oikeiston vallassa pysyttelystä – oikeisto on hallinnut ylintä valtaa vuodesta 1958 vuoteen 1981 ja uudelleen vuodesta 1995 lähtien. UMP-puolueen ehdokkaan ohjelma ja voimat, jotka hän on halunnut koota ympärilleen osoittavat merkittävää suunnanmuutosta: ne tekevät hänestä ensimmäisen presidentin, joka on yhtä aikaa uusliberaali, autoritäärinen, Amerikka-myönteinen ja Israel-myönteinen.

Ignacio Ramonet, Le Monde diplomatiquen päätoimittaja

Vaikka Sarkozy hämärsi systemaattisesti viestiään kampanjassaan viittaamalla eklektisesti Jeanne d’Arcista aina Léon Blumiin asti, hän ei pystynyt peittämään hyvin selvää poliittista profiiliaan. Vaikka hän julistautuu tahtopoliitikoksi, jonka mukaan valtio voisi ”suojella” Ranskaa ja ranskalaisia, hänen taloudellinen ja yhteiskunnallinen ohjelmansa käyttää kuitenkin vanhoja thatcheriläisiä keinoja ja suosii etuoikeutettuja. Myöskään hänen lennokkaat puheensa tasavallasta eivät ole onnistuneet häivyttämään sitä, että hänen näkemyksensä yhteiskunnasta on turvallisuuskeskeinen, ja eri kansanosien sekä nuorison vaatimuksiin vastataan ainoastaan tukahduttamalla ne.

Yksi selittää ehkä toisen – hänen näkökantansa ”liukuminen” koskien pedofilian ja itsemurhan geneettistä alkuperää kertoo paljon häntä innoittavasta piiloeugeniikasta. Vaikka Sarkozy yrittikin lievittää George W. Bushilta pyytämänsä siunauksen vaikutusta, hän ei ole kiistänyt tahtoaan lähestyä amerikkalaista politiikkaa myöskään Lähi-Idässä – puhumattakaan aikomuksesta haudata 29.5.2005 pidetyn Euroopan perustuslakia koskevan kansanäänestyksen tulos parlamentaarisella menettelyllä.

Sarkozyn ohjelma on merkittävä, eikä ”asiakaskunta”, jolle hän pyrkii sen myymään ole yhtään vähemmän merkittävä. Tältä kannalta vaalien kahden kierroksen väliset manööverit, joilla pyrittiin keräämään François Bayroun äänestäjien kannatus, eivät häivytä kuukausia, jotka kuluivat houkutellessa Jean-Marie Le Penin äänestäjiä. Sillä tekosyyllä, että viimeksi mainitun kannattajia pyrittiin ”käännyttämään uudelleen” demokratiaan, oikeiston ehdokas kirjaimellisesti sisäisti äärioikeiston teesit: ehdotuksesta luoda maahanmuuton ja kansallisen identiteetin ministeriö aina käskysanoihin ”Ranskasta joko pidetään tai sieltä lähdetään”, paperittomien maahanmuuttajien jahtaamisesta jopa koulujen edessä aina alaikäisiä suojelevan vuoden 1945 asetuksen purkamiseen sekä ”aikaisin heräävien” työssäkäyvien näennäiseen puolustamiseen ”hyötyjiä” ja ”avustettuja” vastaan. Yksikään hänen edeltäjistään ei mennyt yhtä pitkälle tullakseen valituksi: tämä on syytä huomioida ennen kuin juhlii Front nationalin alamäkeä.

Mutta Sarkozyn ponnistelut ja median massiivinen tuki, josta hän hyötyi, eivät yksin selitä hänen menestystään, eivätkä myöskään suoran presidentinvaalin perverssit vaikutukset, jotka jälleen tulivat todistetuiksi: henkilöityminen, demagogia, varman päälle äänestäminen. Ennen kaikkea painoi oikeiston ja äärioikeiston vastaisen aidon vaihtoehdon puute.

Vasemmiston yhteenlaskettu äänimäärä ensimmäisellä kierroksella – 36,44 prosenttia – ei ole ollut yhtä heikko sitten vuoden 1969. Ja syystäkin! Sosialistipuolue antoi mielipidetiedusteluiden määrätä itselleen ehdokkaan, Ségolène Royalin, joka osasi kyllä pyyhkiä pois vuoden 2002 trauman mutta ei kuitenkaan tarjonnut kansanjoukot liikkeelle saavaa näköalaa. Myöskään kommunistipuolue, äärivasemmisto tai vihreät hänen vierellään eivät koonneet voimiaan jatkaakseen sosiaaliturvan ja eläkkeiden puolesta nousseita suuria yhteiskunnallisia liikkeitä, jotka saivat nostetta 29.5.2005 kansanäänestyksen ”ei”:stä ja lähiöiden suuttumuksesta. Puoluekoneisto- ja henkilöriitojen tuolla puolen kyse on kyvyttömyydestä ajatella kapitalismikriittistä politiikkaa Ranskan ja Euroopan tasolla.

Tälle maaperälle on alettava nyt rakentaa viipymättä. Koska jos oikeisto ja äärioikeisto nousevat kesäkuun parlamenttivaaleissa valtaan, ne yrittävät voimallisesti saada läpi yhteiskunnallisen tuhoamisen politiikkaansa: contrat de travail unique -sopimus, joka on matkittu CNE:stä [Contrat National d’emploi]; työajan lisääminen, minimisosiaaliturvan vastikkeeksi vaadittava työvelvoite, lakko-oikeuden rajoittaminen, työlainsäädännön purkaminen, perintöveron poistaminen ja ”verokaton” kautta myös varallisuusveron poistaminen, julkisten palveluiden, sosiaaliturvan ja eläkkeiden purkamisen jatkaminen, kasvava omavastuuosuus terveyskuluista, joka toisen eläkkeelle jäävän virkamiehen jättäminen korvaamatta uudella, kouluvalinnan joustavoittaminen, eläkkeiden uudet kyseenalaistamiset, maahanmuuttajien jahtaaminen samaan aikaan kun kutsutaan etelästä ”valikoitua” työvoimaa, liberalistisen Euroopan vahvistaminen ja tuki amerikkalaiselle politiikalle.

Vasemmisto tulee tarvitsemaan kaiken voimansa tehdäkseen vastarintaa tälle ennennäkemättömälle hyökkäykselle mutta myös avatakseen jälleen muutoksen perspektiivin. Le Monde diplomatique ei ole yhdenkään puolueen tai järjestön elin. Se ei ole "taisteleva" lehti. Mutta se on sitoutunut arvoihin, joita se on puolustanut jo vuosikymmenien ajan. Siten se omalla tavallaan pyrkii osallistumaan vaihtoehtoiseen älylliseen arkkitehtuuriin: tekemään selväksi nykymaailman geopoliittisia realiteetteja, kertomaan siellä kehittyvistä yhteiskunnallisista ja poliittisista kokemuksista, ottamaan täysin voimin osaa käynnissä olevaan ajatustenvaihtoon. Jälleenrakentamaan.

Suomentanut: Vappu Helmisaari

Suomentaja kiittää Rino Gelmiä Nicolas Sarkozyn Yhdysvaltain-politiikkaa koskevista tiedoista sekä eräitä termejä koskevista täsmennyksistä.

80 vuotta Guernicasta - katsaus historian vääristelyyn

2007-04-26T11:30:00.000+02:00

Baskien identiteetin symboli Guernican kaupunki tuhottiin pommimyrskyssä Espanjan sisällissodassa tasan 80 vuotta sitten, maanantaina 26. huhtikuuta 1937, kello 16.15 ja 19.30 välisenä aikana. Silloinen pyrkimys asutuskeskuksen ja siellä asuvien siviilien tuhoamiseen oli historiassa ensimmäinen laatuaan. Neljäsataa rakennusta viidestäsadasta tuhoutui ja tuhatkunta ihmistä kuoli. Francolainen historiankirjoitus vääristeli kuluneina vuosikymmeninä tapahtunutta sotarikosta. Nyt Guernica kamppailee unohdusta vastaan.

Lionel Richard* (Le Monde diplomatique, huhtikuu 2007)

Jos tapahtuma ei olisi inspiroinut espanjalaista maalaria Pablo Picassoa luomaan kuuluisaa mestariteostaan − kunnianosoituksena Guernican uhreille Pariisin maailmannäyttelyä varten vuonna 1937 − niin olisiko Guernican tuho jäänyt vain ihmiskunnan muistin varaan? Jos se olisi jäänyt vain kirjojen varaan, niin tapahtuman muisto oli varmasti himmentynyt, vaikka kuinka kuuluisia siitä kirjoittavat historioitsijat olisivatkaan.

Mutta miksi Francon joukot halusivat tuhota Guernican kylän, joka sijaitsi 35 kilometriä Bilbaosta?

Syynä oli baskimaan tilanne. Helmikuussa 1936 Espanjassa pidetyt kansanedustajavaalit antoivat voiton kansanrintamalle, jonka seurauksena Baskimaa sai poliittisen autonomian. Valitettavasti uusi hallitus ei ollut vielä toimintakykyinen, kun kenraali Francisco Franco teki 17.−18. heinäkuuta vallankaappauksen.

Huhtikuussa 1937 vain Baskimaa Espanjan alueen pohjoisosassa − Katalonian ja osan Aragoniaa ohella − pysyi enää tasavallalle uskollisena. Baskimaa hallitsi rikasta rautamalmialuetta, terästeollisuutta ja telakoita, joita vallankaappaajat tarvitsivat.

Pohjoisen kansallismielisen armeijan kenraali Emilio Mola tiedotti Francolle, että hän hoitaisi Baskimaan kolmessa viikossa. Hänellä oli käytössään 50 000 jalkaväen sotilasta sekä satakunta lentokonetta. Lisäksi hän saattoi luottaa Benito Mussolinin lähettämien italialaisiin joukkoihin ja Saksan Legiona Condoriin, joka käsitti 6500 vapaaehtoista jakautuneena panssarijoukkoihin sekä hävittäjä- ja pommituslentokoneisiin.

Kenraali Mola lähetti uhkavaatimuksen baskihallitukselle. Hän varoitti päättäneensä ”lopettaa pikaisesti sodan pohjoisessa” ja lisäsi: ”Jos antautuminen ei ole välitön, tuhoan koko Vizcayan maakunnan, aloittaen aseteollisuudesta.” Hän ei saanut vastausta ja ryhtyi toteuttamaan uhkavaatimustaan 31. maaliskuuta 1937.

Esikunnan johtajan everstiluutnantti Wolfram von Richthofenin määräyksestä Junker- ja Heinkel-pommikoneet tuhosivat systemaattisesti Bilboan ympäristön kyliä. Maanantaiaamuna 26. huhtikuuta lentäjät saivat tehtäväkseen murskata Guernican ja Durangon palopommeilla. Kaksi päivää myöhemmin nämä kaksi kaupunkia vallattiin vastarinnatta.

Koko toukokuun toteutettiin samaa strategiaa. Bilbao antautui 19. kesäkuuta 1937. Antautumisesta kieltäytyneiden baskien ei auttanut muu kuin pakata laukkunsa ja paeta Pyreneiden pohjoispuolella.

Francon kumouksellisten joukkojen johto julkaisi tilanteesta julkilausuman tiistaina 27. huhtikuuta 1937 tilapäisessä pääkaupungissaan Salamancassa. Se julkaistiin välittömästi kaikissa tasavaltaan kielteisesti suhtautuneissa ulkomaisissa lehdissä. Sen mukaan kansallismielisten syyttäminen lentokoneiden käytöstä oli ”panettelua”. Francolaiset julistivat verilöylyn tekijät ”punikeiksi”: tasavaltalaiset olisivat itse polttaneen kaupungit kieltäytyessään antautumasta.

Saatuaan näistä väitteistä tiedon, Baskihallituksen pääministeri José Antonio Aguirre vastasi kovasanaisesti. Hänen mukaansa pommitukset toteutettiin ”saksalaisilla lentokoneilla, jotka olivat kapinallisten palveluksessa”. Kansallismielinen radio vastasi syytämällä häntä valehtelijaksi. Aguirren syytöksistä Hitlerin sotilaita vastaan vaiettiin: ”Francon armeija ei sytytä tulipaloja, se valloittaa lojaalisti aseiden avulla. Punaiset joukkiot tuhoavat koska tietävät, että Espanja ei koskaan kuulu heille.”

Ranskan kommunistilehdistö ja vasemmistolehdistö yleensä piti kansallismielisten vastuuta näistä ”halpamaisista siviiliväestön pommituksista” kiistattomana. Todisteet Legion Condorin osallisuudesta operaatioon lisääntyivät, muuta eivät olleet riittäviä kumoamaan historian väärentäjien väitteitä.

Ranskalainen äärioikeiston edustajan Charles Maurraisin asenne oli tyypillinen, kun hän 11. toukokuuta 1937 kirjoitti L’Action française -lehdessä ”sadusta saksalaisten lentokoneista”, jotka ”olivat pudottaneet tonneittain pommeja”, mikä oli kuitenkin paljastunut ”bolsevikkien salajuoneksi” tarkoituksena peitellä ”punikkien rikokset”.

Tämä historian vääristely jatkui enemmän tai vähemmän Espanjassa aina Francon kuolemaan saakka vuonna 1975. Mutta todistaakseen nationalistit syyttömiksi ja rakentaakseen Euroopassa myönteistä kuvaa maastaan, virallisen historiankirjoituksen puolustajat valitsivat 60-luvun loppupuolella toisen suunnan: he sälyttivät kaiken pahan Hitlerille, Hermann Göringille sekä Legion Condorin komentajille.

Tämä sepitys oli helppo ratkaisu, olihan kulunut 20 vuotta Nürnbergin kansainvälisestä tuomioistuimesta. Espanjan antidemokraattisen äärioikeiston nöyristelijät eivät missään vaiheessa riskeeranneet itseään tuomitakseen tasavaltaa vastaan nousua eivätkä myöskään fasistivaltioiden liittoa fancolaisten kanssa. Päinvastoin, he myötäilivät vastakkaisia selittelyjä. He vähättelivät ahkerasti Guernican pommitusten laajuutta ja uhrien lukumäärää.

Heidän mukaansa francolainen komentaja ei ollut ennakolta tietoinen Legion Condorin suunnittelemasta pommituksista eivätkä saksalaiset pilotit olleet käyttäneet minkäänlaista harkintaa terrorissaan. Kohteena olisi ollut sillat ja asetehtaat esikaupunkialueella ja pilotit harhautuneet kohteessaan. Tulipalot ja suuri määrä ruumiita olisivat johtuneet harhalaukauksista.

Mitä saksalaisten näkökulmasta sitten tapahtui? Saksan kansa kuuli vasta Francon voiton jälkeen huhtikuussa 1937 Legion Condor sotatoimista. Useat julkaisut innostuivat ylistämään sen tehokkuutta. Vuosien 1914–1918 sodan sotilaista suositun kirjan julkaisseen Werner Beumelburgin uusi teos Taistelu Espanjasta julkaistiin vuonna 1940. Se kuvailee Espanjan sisällissodan kaikki tapahtumat kymmenessä luvussa ja arvioi tarkasti Hitlerin antama apu Francon joukoille.

Joka tapauksessa näissä julkaisuissa ei kerrota mitään siitä ”urotyöstä”, joka loi Legion Condorin surullisenkuuluisan maailmanmaineen. Myös Beumelburg toistaa Saksan natsipuolueen virallisen äänenkannattajan Völkischer Beaobachterin yleiseksi tekemään näkökannan, että Guernica ”tuhottiin täydellisesti punikkien toimesta”.

Vastoin joitakin vuosia myöhemmin levinneitä huhuja, Luftwaffen komentaja marsalkka Göring ei tunnustanut edes Nürembergin tuomareiden edessä Hitlerin joukkojen syyllisyyttä Guernican tragediaan. Hän oli yksinkertaisesti myöntänyt näyttäneensä vain vihreää valoa, jotta Espanjaa voitaisiin käyttää saksalaisten ilmavoimien kokeilukenttänä.

Natsien propagandaministeri Göbbels oli puolestaan lakoninen Journal-lehdessään: nähtävästi pettyneenä Espanjan kansallismielisten viattomuuden ilmaisuihin, hän uskoi Legion Condorin syyttömyyteen ja vaikutti vaivautuneelta jatkuvaan tapahtumien kieltämiseen.

Tapahtuman salaperäisyyttä on purettu melkoisen paljon vuoden 1945 jälkeen. Esimerkiksi entisten sotilaiden selittelyt ovat paljastavia, kuten Argentiinaan paennut entinen taistelulentäjä Wilfred von Oven kirjoittaa omassa teoksessaan vuonna 1978 kokeneensa vallankaappauksen jälkeisissä sotatoimissa ”historian intohimoisimman vaiheen”.

Saksan arkistojen avautumisen jälkeen on löydetty natsien ja Espanjan kansallismielisten välisestä yhteistyöstä lukuisia todisteita, jotka vievät perustan uskomukselta, että fancolaiset eivät olisi olleet tietoisia Legiona Condoren hyökkäyssuunnitelmista. Bilbaon antautumisen jälkeen 20. kesäkuuta 1937 kenraali Franco sähkötti Hitlerille kiittääkseen tätä saamastaan ”suuren Saksan kansan luottamuksesta”.

Guernican pommitus tuomitaan usein sillä verukkeella, ettei mikään sotilaallinen syy pysty sitä oikeuttamaan. Argumentti on ristiriidassa kenraali Molan ilmoittamiin tarkoitusperiin nähden. Pommitus paljastaa barbaarisuuden juuri sinä aikakautena, jolloin se oli uhka koko Euroopalle. Kyseessä oli äärimmäinen väkivalta ja halu tuhota fyysisesti vastustaja hintaan mihin tahansa, tosiasioita vääristellen.

Guernican unohtamista vastustetaan monin tavoin. Vuonna 2003 avattiin rauhanmuseo. On kuitenkin kiittäminen Picassoa siitä, että fasismiksi ymmärretty sana on saanut kuvallisen ilmaisunsa.

*Lionel Richard on Picardien yliopiston emeritusprofessori, joka on kirjoittanut erityisesti teokset L’Art et la Guerre (Hachette, Pariisi, 2005) sekä Nazisme et barbarie (Complexe, Brysseli, 2006). Suomennos Alexius Manfelt.

RANSKAN VAALIKAMPANJAN ETÄINEN SUHDE MUUHUN MAAILMAAN

2007-04-14T08:13:00.000+02:00

Ulkopolitiikalla ei voiteta presidentinvaaleja, mutta sillä voi hävitä ne. Siksi presidenttiehdokkaat puhuvat epämääräisesti tämä hetken polttavimmista kysymyksistä eli Iranista ja Palestiinasta. Sitä vastoin ihmisoikeuksien puolustaminen muodostaa heidän ulkopolitiikkansa perusteet.

Bernard Cassen (Le Monde diplomatique, huhtikuu 2007)

“Ulkopolitiikka ei ole ylellisyyttä vaan välttämättömyys, tärkeämpää Ranskalle kuin koskaan”, kirjoitti Hurbert Védrine viimeisessä essessään. Ranskan entinen ulkoministeri asettaa monia kuumia kysymyksiä, osa varsinaisia aikapommeja, joihin seuraavan Ranskan hallituksen, kuten kaikkien muidenkin hallitusten, on otettava kantaa. Hän viittaa väkivallan kierteeseen, joka voi johtaa “sivilisaatioiden yhteentörmäykseen”.

On huomionarvoista, että ehdokkaiden vaaliohjelmissa ulko- ja puolustuspolitiikka, kuten myös Eurooppa-kysymykset, ovat asialistan häntäpäässä. Kaikki nämä liittyvät läheisesti toisiinsa, koska kansallista ulkopolitikkaa voidaan koordinoida Euroopan tasolla ja Euroopan komissiolla on itsenäinen edustus yli sadassa eri maassa. Ne ovat kytkyssä myös siksi, että kauppa- ja maatalouspolitiikka on ollut jo vuosikymmeniä Eussa yhteisesti päätettäviä yhteiskompetenssiasioita, eikä niitä voi erottaa jäsenvaltioiden ja kolmansien maiden välisistä keskinäisistä poliittisista ja diplomaattisista neuvotteluista.

Mutta ne ovat myös toisistaan erillisiä, koska EU valvoo tiukasti sisäpoliittisiin kysymyksiin. Sen 27 jäsenmaata ovat jo menettäneet kaksi talouspolitiikan välinettään, raha- ja budjettipoliitiikan vipuvoiman.

Verotus, joka on periaatteessa kokonaan jäsenvaltioiden asia, on käytännössä harmonisoitunut ja alentunut unionin sisäisen kilpailun vuoksi. Noin 80 000 sivun “acquis communautaire”, yhteisön eri tasoinen lainsäädäntö perussopimuksista oikeuskäytäntöön, ohjaa lähes kaikkea kansallista toimintaa.

Eurooppakysymysten pitäisi kaiken järjen mukaan sisältyä näkyvästi kaikkiin vaaliohjelmiin, ottaen huomioon, että kansallinen liikkumavara rajoittuu pelkästään niille kapeille politiikan alueille, joita yhteisön tasolla määritelty politiikka ei kata. Ilman tämän yhteispoliitikan täydellistä tarkistusta ja yleissopimusten ehtojen uudelleenneuvotelua, monilla presidenttiehdokkaiden esittämillä ohjelmilla ei ole mitään vaikutusta.

Eräs tälläinen ehdotus EUn perustuslaillisen sopimuksen (jonka kansanäänestys hylkäsi 29.5.2005) kannattajien keskuudessa oli Nicola Sarkozyn (keskustaoikeistolainen UMP-puolue) fiskaalista dumppausta kieltävä esitys. Tämän esityksen on toistanut Francois Bayrou (keskustaliberaali UDF-puolue), joka kannattaa euroopalaista verotuksen harmonisointia. Vihreät ja heidän ehdokkaansa Dominique Voynet esittävät, että “pääsy EU-markkinoille pitäisi rajoittaa sellaisille tuotteille ja palveluille, joiden tuottamisessa ja kuljetuksessa noudatetaan vähintään Kansainvälisen työjärjestön standardeja”.

Sosialistien PS-puolueen ehdokkaan Ségolène Royalin toimenpide numero 89 hänen 100 kohdan presidenttiohjelmastaan pyrkii liittämään kasvu- ja työllisyystavoitteet Euroopan keskuspankin perussääntöön. Voynet menee pidemmälle ja ehdottaa EKPn itsenäisyyden peruuttamista.

Nämä ja monet muut toimenpiteet ehdollistavat hyvän osan ehdokkaiden ajamasta talous- ja sosiaalipolitiikasta ja olisivat käyneet mahdottomiksi toteuttaa, jos perustuslaillinen sopimus olisi hyväksytty. Yksikään ehdokkaista ei täsmennä mitä tapahtuisi, jos 26 muuta jäsenmaata eivät hyväksyisi heidän esityksiään (mikä on hyvin todennäköistä).

Mainituilla ehdokkailla, kuten suurimmalla osalla muistakin ehdokkaista, ei ole paljoa sanottavaa tästä tärkeimmästä kysymyksestä, tai yleensäkään ulkopolitiikastaan jos heidät valittaisiin. Useimmat heistä pysyttelevät yleistysten tasolla höystäen puheensa globaalipoliittisen näkemyksen murusilla.

Ei ole sattumaa, että kaikkein rakentavimmat ja monimuotoisimmat esitykset tulevat ehdokkailta, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia tulla valituiksi presidentinpalatisiin: trotskilainen LCR-puolueen Olivier Besancenot, riippumaton globalisaatiokriittinen José Bové ja kommunistisen PCF-puolueen Marie-George Buffet. He ovat esimerkiksi ainoita ehdokkaita, jotka esittävät, että Ranskan tulisi joko erota Natosta tai että Nato pitäisi purkaa kokonaan. Royal puolestaan rajoittuu vastustamaan jatkuvaa kiusausta laajentaa Naton toimintakenttää ja toimialaa.

Pääpuolueiden ehdokaat rajoittuvat periaatteellisiin kannanottoihin, mutta he eivät kuitenkaan pysty välttymään joiltain yksityiskohtaisimmilta lausunnoilta kolmesta ajakohtaisesta kysymyksestä: suhteista Yhdysvaltoihin, Lähi-Idän konflikteihin ja Ranskan läsnäoloon Afrikassa.

Transatlantinen suhde on erityisen arka aihe, varsinkin Irakin mullistuksen ja demokraattien marraskuisen vaalivoiton jälkeen Yhdysvalloissa. Ehdokkaiden ohjelmia ja lausuntoja lukiessa vaikuttaa siltä, että mistä tahansa viitaus atlanttiseen suhteeseen, tai ainakin avoin puhe siitä, on muodostunut tabuksi läpi koko tämähetkisen poliittisen kirjon.

Laitavasemmisto ei nosta kysymystä esiin, kuten ei myöskään Philippe de Villiers (oikeistolainen MPF-puolue) eikä Jean-Marie le Pen (äärioikeistolainen Front National). Vihreät ja Voynet eivät puhu siitä mitään ohjelmassaan, mutta heitä ei voine epäillä erityisestä myötätunnosta George Bushin Amerikkaa kohtaan, joka on todellinen ekologisen politiikan vastakohta. Sitä vastoin Bayroun, Royalin ja myös Sarkozyn kannat ovat odotettuja.

Bayrou ja PS tuomitsivat aikanaan Irakin valtauksen. Vaalikampanja on antanut tilaisuuden uudistaa tämä kritiikki. Bayrou vahvistaa, että hän hyväksyi Chiracin kannan, jota Dominique de Villepen puolusti: Ranska ei ele toiminut "röyhkeästi vaan on uskollinen itselleen". Royal on samoin arvioinut myönteisesti Jacques Chiracin politiikkaa.

Tässä kysymyksessä hän on vastakkaisella kannalla kuin yksi kilpailijansa sosialistien ehdokkaaksi, Dominique Strauss-Kahn, joka on tuominnut Ranskan ulkopoliittisen tyylin, vaikka on epävarmaa mitä hän todella ajattelee asiasta. Entinen valtiovarainministeri julistaa tyynesti Le Meilleur de Mondes -julkaisussa (joka on Yhdysvaltoihin myönteisesti suhtautuvien ja Irakin sotaa puolustavien "intellektuellien", kuten Andre Glucksmannin, innoittama): "tässä kysymyksessä linjani voi tiivistä näin: en ole Chiracin enkä Blairin kannalla. En kannata Jacques Chiracin steriiliä ylimielisyyttä enkä Tony Blairin tottelevaisuutta".

"Ylimielisyys" on Ranskan Irak-linjan kriitikoiden avainsana molemmin puolin Atlanttia. Myös UMPn ehdokas Sarkozy julistaa Le Meilleur de Mondes -julkaisussa, ettei siedä ylimielistä Ranskaa. Kun hän vieraili 12. syyskuuta 2006 Washingtonissa, hän myönsi nöyryyden hetkenään (jolla hän pyrki innostamaan Ranskan ulkopolitiikkaa), ettei Ranska ollut täysin syytön keskinäisiin huonoihin suhteisiin. Hänet palkittiin valokuvalla, jossa hän pääsi seisomaan Bushin vierelle.

Sarkozy pian ymmärsi tehneensä hirvittävän virheen olemalla avoimesti Bushin puolella ja näyttäen kannattavan hänen politiikkaansa. Samanlainen virhe oli jo myötävaikuttanut Espanajan pääministerin José Maria Aznarin tappioon maaliskuun 2004 vaaleissa, ja on pian syynä Blairin lähtöön Britannian pääministerin residenssistä.

Sarkozy tunnetaan nyt "amerikkalaisena" - risti, jota hän kantaa yrittäessään korjata imagoaan. Hän sanoi puheessaan 28. helmikuutta, että hän halusi "vapaan Ranskan" ja "vapaan Euroopan", ja pyysi "amerikkalaisia ystäviä" jättämään meidät rauhaan, koska "ystävyys ei ole alistumista". Milloin hän siis sanoi mitä hän todella ajattelee: syyskuussa 2006 vai helmikuussa 2007?

Mitä tulee Palestiinan kysymykseen, kolme johtavaa ehdokasta eivät ole hylänneet virallista linjaa, mutta eivät ole sitä ryhtyneet kannattamaankaan. Bayrou ei ole sanonut mitään. Sarkozy on antanut hämäriä vihjeitä linjastaan: kaikkiin Israelin vaatimuksiin ei tule suostua (joka on marginaalinen muutos hänen maineelleen varauksettomana Israelin tukijana, joksi hän on myös ymmärretty Israelin puolelta). Hän myös huomauttaa, että ensimmäinen matka jonka hän teki UMPn johtajana oli nimenomaan Israeliin tavatakseen Ariel Sharonin.

Royalin Israelin ja Palestiinan vierailun ristiriitaiset lausunnot ovat herättänyt arvostelua, sillä hän näytti kannattavan suojamuurin rakentamista vaikka sai Palestiinan presidentiltä Muhamed Abbakselta myönteistä palautetta.

Royalin presidenttiohjelman kohta numero 92, "käynnistetään yhdessä eurooppalaisten kumppanien kanssa aloite kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden konferenssista", on sopivan epämääräinen ettei herätä vastustusta ja riippuu kokonaan muiden asianosaisten hyvästä tahdosta. Siinä ei mainita millään tavalla millaiselle legaaliselle perustalle konferenssi perustuisi. (Vain Bové ja Buffet sanovat, että konferenssi pitäisi pitää YKn puitteissa sekä pyrkiä muodostamaan Palestiinan itsenäinen valtio Israelin rinnalla, vuoden 1967 rajalinjauksin Itä-Jerusalem pääkaupunkinaan, tunnustaen pakolaisten takaisinmuutto-oikeus uudelleenneuvotelluin ehdoin. Tämä kanta tosin toistaa YKn päätöslauselmien ehdot.)

Tässä kysymyksessä Royalin on otettava huomioon vahva israelmyönteinen tendenssi hänen oman puoleensa johdossa - oli hänen oma kantansa mikä tahansa, jos sitä nyt onkaan. Tätä kuvataan verhotusti viittamalla kriittisesti "Ranskan arabimieliseen politiikkaan" - millä tarkoitetaan riittämättömästi israelmyönteistä politiikkaa. Ei ole yllättävää, että Srauss-Kahn hyökkää sellaista politiikkaa vastaan.

Iranin suhteen mielipiteet (jos niitä on) ovat vain näennäisesti jakautuneet. Baroyn arvion mukaan ydinaseiden salliminen Iranille merkitsisi uutta "Müncheniä"; hän kannattaa tiukkaa linjaa, mutta ei ole selvää miten kauas hän olisi valmis tällä linjalla menemään. Sakozyn mukaan sotilaallinen väliintulo olisi hyödytön ottaen huomioon taloudellisten pakotteiden vaikutukset Iranin hallitukseen, mutta hän ei suostu pitämään sitä vaaralliseksikaan.

Royal taas ei ole perunut noloa lausuntoaan, jossa hänen mukaansa Iranilla ei pitäisi olla edes oikeutta ydinvoimaan rauhanomaisiin tarkoituksiin, mikä taas on vastoin kansainvälistä lakia. Eli kaikessa lyhykäisyydessään: kukaan ei tiedä, mitä mainittujen ehdokkaiden johtama hallitus tekisi, jos Israel ja/tai Yhdysvallat päättäisi ryhtyä sotilaalliseen väliintuloon.

Kaikki presidenttiehdokkaat riippumatta poliittisesta väristä ovat ainakin yhdestä asiasta yksimielisiä: "Francoafriquesta", Ranskan presidenttien henkilökohtaisesta erityissuhteesta Afrikan johtajiin on tehtävä loppu ja purettava 60-luvulta juontuvan verkoston vaikutus, jota presidentit Jacques Foccart, Charles Pasqua ja Jean-Christophe Mitterrand ovat perätysten johtaneet. Tämä tosin olisi vain yksi alueellinen sovellutus Jacques Chiracin kolmesta diplomaattisesta periaatteesta, jotka Hubert Védrine on identifioitunut: ihmisoikeuideologia, eurooppalaisuus, ja transatlanttisuus.

Mutta perustuslakikansanäänestyksen tulos ja Irakin fiasko ovat mitätöineet kaksi viimeistä pyrkimystä, ainakin toistaiseksi. Siten ihmisoikeuksia korostava linja tulee vallitsemaan Ranskassa, riippumatta siitä kuka valitaan presidentiksi 6. toukokuuta, ja tulee määrittelemään Ranskan suhteita Kiinaan, Venäjään, arabimaailmaan ja Afrikkaan. Tästä on saatu ennakkomakua Darfur-julkilausumassa, jonka useimmat ehdokkaat ovat allekirjoittaneet.

Näkemyksellisyyden puuttuessa siitä minkälaisia tulevat olemaan maailmanlaajuiset valtatasapainon muutokset ja minkälaisen mahdollisuuden se jättää "elintärkeiden kansallisten etujen" (nykyään poliittisesti epäkorrekti termi) puolustamiseksi, ihmisoikeuksien ajaminen on kuitenkin ansiokas yksinkertaisena - tosin maailmaa yksinkertaistavana - viitekehyksenä Ranskan ulkosuhteille.

Talousglobalisaatio tuli veljesmaiden väliin

2007-03-30T13:04:00.000+02:00

”Pulp fiction – it takes more than two to tango…”

Maailmanpolitiikan professori Jussi Pakkasvirta/ HY

Paikallisen, kansallisen ja globaalin suhteet hankaavat Uruguayn ja Argentiinan rajajoella Fray Bentosissa. Uruguayn kipeät kysymykset tiivistyvät talousnationalismin, Mercosur -integraation ja globalisaation suhteisiin − kuten Edouard Bailby kirjoittaa artikkelissaan (Diplo II) analysoidessaan maansa vasemmiston ongelmia.

Bailbyn ajatuksia voi jatkaa kysymällä, miten sovittaa yhteen kansallisten työpaikkojen vaade, ulkomaisen pääoman liikkeet ja vapaakauppa? Entäpä paikallisdemokratia, ympäristökysymykset ja talousglobalisaatio?

Metsä-Botnian tehdashanke joutui syrjäiseltä näyttävällä Uruguaya-joella keskelle 2000-luvun latinalaisamerikkalaisen politiikan kuohuntaa: Uruguay ja Metsä-Botnia kuvittelivat voivansa tanssia rauhassa sellutangon, mutta toisin kävi. Argentiina ilmoitti kovin voimakkaasti olevansa suurin ja kaunein tangomaa, ja veljeskansojen − Argentiinan ja Uruguayn − vasemmistohallitukset eivät juuri keskustele keskenään.

Uruguay-joen varteen on suunniteltu sellutehtaita jo pitkään. Puupeltojen istutus aloitettiin 1970-luvulla. Uruguayn nykyistä vasemmistohallitusta edeltävällä hallitus hyväksyi kahden sellutehtaan, suomalaisen Botnian ja espanjalaisen Encen rakentamisen Fray Bentosiin vuonna 2002. Tuolloin maan nykyinen presidentti Tabaré Vázquez ilmoitti olevansa selluhankkeita vastaan, kuvaillen näitä Pohjoisen lähettämiksi saastuttajiksi. Valtaan tultuaan hän muutti kuitenkin nopeasti näkemystään, ja vuoden 2006 lopulla Uruguayihin oli suunnitteilla jo viiden sellutehtaan rakentaminen.

Tällä hetkellä Uruguayn puuistutukset kasvavat noin 70 000 hehtaaria vuosittain. Vuonna 2005 niitä oli 800 000 hehtaaria. Puupeltojen kasvuvauhti lisääntynee lähivuosina, sillä Uruguayn hallitus tukee uusia selluhankkeita, esimerkiksi toista suomalaistaustaista toimijaa, Stora Ensoa. Ence sen sijaan vetäytyi kiistanalaiselta rajajokialueelta mutta etsii tehdaspaikkaa muualta alueella.

Miksi Argentiinalaiset ovat vastustaneet naapurimaan kamaralle nousevaa tehdasta niin sinnikkäästi? On väitetty, että Argentiina haraa vastaan, koska se ei itse saanut sellutehtaita. Isoa maata ärsytti se, että pieni naapuri veti hankkeet sen nenän edestä. Tehtaat olisi ehkä voitu rakentaa myös Argentiinan puolelle, mutta Argentiinassa ei ollut eikä ole suurpuuviljelmiä, jotka vaaditaan miljoonan tonnin sellutehtaalle − toisin kuin Uruguayssa, jossa selluntuotantoa oli valmisteltu 15 vuoden ajan eukalyptus-istutuksilla. Lisäksi Argentiina on vasta toipumassa vuosien 2002-2003 talouskriisistä ja on poikkikansalliselle pääomalle edelleen riskimaa.

Paikallisväestön vastustuksessa Gualeguaychússa sen sijaan on kyse ympäristötietoisuuden noususta ja aidosta huolesta omien perinteisten elinkeinojen häviämisessä. Argentiinalainen ympäristöliike sai Uruguay-joesta oma Koijärvensä. Tätä Botnia ei omassa maariskianalyysissään osannut ottaa huomioon, vaikka huomasikin Argentiinan ”ongelmallisuuden” mahdollisena sijoitusmaana.

Tiedotusvälineiden rooli sellukiistassa on ollut mielenkiintoinen. Suomessa ei ole selvästi tajuttu, että sellutehdas Etelä-Amerikassa on eri asia kuin sellutehdas Suomessa. Latinalaisessa Amerikassa sellutehtaat toimivat maaseutuympäristössä, puupeltojen ympäröiminä. Näitä ei voi verrata Suomen metsiin tai paperiteollisuuskaupunkeihin.

Kansantaloudellisestikin kyse on kuin eri taloudenalasta. Suomessa metsäteollisuuden sellutehtaille ominaista on verkottuminen ja paikallisten alihankkijoiden käyttö.

Latinalaisamerikkalaisille poliitikoille selluhankkeet näyttäytyvät teollisuutena ja uusina pääomina. Positivistis-teknologisen kehitysajattelun sisäistäneet poliitikot − vasemmalta oikealle − hyväksyvät hankkeet, koska he yhdistävät teollistumisen kaivattuun uuteen kehitykseen.
Silti on huomattava, että Latinalaisen Amerikan sellutehtaat eivät luo ympäristölleen samanlaisia kansantaloudellisia synergiaetuja kuin Suomessa. Esimerkiksi Botnia toimii Uruguayssa sitä varten luodulla vapaakauppa-alueella; alueelle tuoduista tarvikkeista ei makseta tulleja eikä tehtaan tuotoksesta veroja.

Suomalaisittain kyse on siis dramaattisesta paperiteollisuuden tuotantoketjun muutoksesta: Pohjois-Euroopassa eri syistä yhä vaikeammin saatavissa olevaa puuta ja siitä tehtyä paperimassaa, raaka-ainetta, tuodaan nyt tankkereilla kaukaa. Historioitsijana mieleen tulee 1900-luvun alun monikansalliset yritykset eri puolilla Latinalaista Amerikkaa.

Kello on kiertänyt tällä nykyglobalisaation hetkellä jälleen täyden kierroksen. Ei ole suuri ihme, että Suomea on erheellisesti kuvattu Argentiinassa imperialistisena, kolonialistisena toimijana. Suomi (valtio, hallitus, kansa) näet sekoitetaan Botniaan; jopa Auschwitz-symboliikkaa on kohdistettu pohjoisen herrakansaan ympäristöjärjestöjen propagandassa. Tämä viimeinen vertaus voi lopulta osua argentiinalaiseenkin nilkkaan − sanoo taas historioitsija, joka muistaa minne natsiaktiiveja aikoinaan joukolla pakeni (myös Suomesta).

Lopuksi on hyvä muistaa, että paperi on maailman perustarvike, jota tarvitaan ja jota jollain lailla jossain myös tehdään. Mikä olisi ekologisesti kestävintä ja vielä samalla taloudellisesti tehokkainta? Koko prosessi Suomessa vai koko prosessi…Uruguayssa? Vai ympäri maailmaa hajautettu tuotantoketju ja –verkosto.

Siinäpä tämän sellutangon ydin − katsotaan asiaa sitten yritysten, paperityöläisten tai ympäristöaktivistien näkökulmasta. Tämä kolumniavauksen tarkoitus onkin haastaa yritysjohdon, ay- ja ympäristöliikkeen edustajia keskusteluun.

Professori Jussi Pakkasvirta tutkii Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa (Pulp Fiction? Globalizing Industry and Nationalist Rhetoric in Argentina, Uruguay and Finland) sellutehdastapauksen vaikutuksia Latinalaisessa Amerikassa ja Suomessa.

Lähi-itä on mainettaan vakaampi

2007-03-26T09:41:00.000+02:00

Lähi-idässä on kriisipesäkkeitä, Irak pahimpana, Palestiina ja Libanon seuraavilla sijoilla. Näistä vain Irakin tilanne on olennaisesti heikentynyt viime vuosina, Yhdysvaltojen sotilaallisen toiminnan seurauksena. Muualla tilanne ei ole käynyt uhkaavammaksi. Iranin kohdalla on huomattava, että tilanteen kiristyminen liittyy ensisijaisesti suurvaltapolitiikkaan, ei Lähi-idän sisäiseen kehitykseen.

Professori Jaakko Hämeen-Anttila

Väyrysen kolumni (katso blogi 12. helmikuuta) nostaa esille Lähi-idän politiikan tärkeän tekijän, klaanit, jotka kilpailevat valtioiden kanssa kansalaisten lojaliteetista. Klaanit tosiaan ovat arkea Irakissa ja Libanonissa, joissa valtio on toissijainen toimija, klaanit ensisijaisia. Osittain tämä pätee palestiinalaisalueellakin.

Mutta ei juuri muualla. Kirjoituksessa on hieman hämäävää se, että nämä kolme aluetta on nostettu esiin esimerkinomaisesti vaikka kyse on Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan vahvimmin klaaniutuneista maista. En myöskään usko, että klaanipolitiikka olisi mitenkään erityisesti leviämässä. Irakin miehitys on tietysti ajanut maan kaaokseen ja nostanut klaanit ennennäkemättömän tärkeään asemaan. Siellä klaanipolitiikka on levinnyt.

Mutta Libanonissa tilanne ei juurikaan ole muuttunut vuosikymmeniä vallinneesta. Libanon on vuorotellut sisällissodan ja jännitteisen rauhantilan välillä, mutta kansalaisten ensisijaisena samaistumiskohteena ovat koko ajan olleet heidän omat uskonto- ja klaaniryhmänsä. Siellä tilanne ei juurikaan ole muuttunut.

Muualla arabimaailmassa ei ole nähtävissä klaaniutumisen lisääntymistä. Erilaisia intressiryhmiä jokaisessa valtiossa tietysti on ja valtiot ovat Lähi-idässä aina olleet länsimaisia valtioita hajanaisempia yksiköitä, mutta minun on vaikea nähdä tässä tilanteen juurikaan muuttuneen viime aikoina. Irakia lukuunottamatta.

Irakin tilanne on myös osoittanut sen, että Lähi-itä on mainettaan stabiilimpi. Väyrysen esille tuomat taloudelliset ja yhteiskunnalliset ongelmat ovat hyvin konkreettisia ja niiden ratkaiseminen vaatii tosiaan taloudellisten ja sosiaalisten olojen asteittaista parantamista ja samalla demokratisoitumisprosessin edistämistä.

Mutta on silti syytä panna merkille, että Irakin ajautuminen kaaokseen ei ole heijastunut kovin vahvasti ympäristöön, vaikka on toki turvallisuusriski. Se ei kuitenkaan ole saanut aikaan laajamittaista levottomuutta muissa maissa.

Iranilla on täysi mahdollisuus elää sovussa lähinaapuriensa kanssa. Maa on pyrkinyt laajentamaan vaikutusvaltaansa mutta Iranin vaikutusvallan kasvu ei sinänsä ole turvallisuusuhka. Ydinaseeseen Iran on ilmeisesti pyrkimässä, mutta on vaikea nähdä, mitä konkreettista uhkaa tästä muodostuisi. Ydinaseen hankkiminen on Iranille ensisijaisesti arvovaltakysymys - ydinasekerhon jäsenenä Iranin poliittinen painoarvo kasvaisi - ja toissijaisesti puolustusstrategia. Maan kaksi rajanaapuria on miehitetty viime vuosina. Ydinasevaltiota ei lähdetä kevyesti miehittämään.

Irakin tilanne on kriittinen, mutta kokonaisuudessaan Lähi-idän tilanne ei ole muuttunut aiempaa uhkaavammaksi. Ei kyllä myöskään rauhoittunut.

Ilmaislehtiä vai vapaata lehdistöä

2007-03-15T12:34:00.000+01:00

Ignacio Ramonet

Lehdistö on pahimmassa kriisissä koko historiansa aikana. Viimeisen kolmen vuoden aikana sanomalehdet ovat menettäneet lukijoitaan Ranskassa kuten muuallakin. Lehtien talouden herkkä tasapaino on järkkynyt, niiden olemassaolo on uhattu ja sen myötä on uhattuna myös demokraattinen oikeus laajaan mielipidekirjoon. Mikä on syynä tähän lehdistön masentavaan tilaan?

Ensimmäinen syy on “vapaasti” poimittavien ilmaislehtien tulo markkinoille. Vapaasti poimittavien ilmaisjakelulehtien “ilmaisuus” on valhe, koska lukijat kuvittelevat, että uutiset olisivat ilmaisia, kun tosiasiassa ilmaisjakelulehdet kustannetaan mainostuloilla, jotka on taas sisällytetty tuotteiden hintoihin.

Muutamassa vuodessa ilmaisjakelulehdet ovat ampaisseet levikkilistojen kärkeen. Tämän seurauksena monet ihmiset ovat lopettaneet lehtien ostamisen ja mainostajat ovat puolestaan kääntyneet ilmaisjakelulehtien puoleen. Irtonumeromyynti ja mainosmyynti ovat sanomalehdistön tulorakenteen kaksi päälähdettä – kolmas on tilausmyynti.

Toinen syy on tietenkin internet, joka on tehnyt vallankumouksen jokaisella kulttuurielämän saralla: musiikissa, kirjojen ja lehtien kustantamisessa, televisiossa yhtä lailla kuin sähköisessä mediassa. On merkille pantavaa, että kansainvälinen uutiskanava France 24 aloitettiin ensin netissä ja vasta myöhemmin kaapeli- ja satelliittitelevisiossa.

Ihmiset käyttävät yhä enemmän internetiä uutisten ja informaation seuraamiseen ja osa on lopettanut sanomalehtien ostamisen. Netin käyttäjät ja “ilmaislehtien” lukijat ovat hylänneet lehtikioskit, joita taas on jouduttu sulkemaan sanomalehtien ja aikakauslehtien vähentyneen myynnin vuoksi.(1)

Internet on houkutteleva. Pääsy sivustoille on usein vapaata, ihmiset voivat ilmaista mielipiteitään omalla tavallaan blogeissa ja näkemyksien vaihto kaikista ideoista auringon alla on vaivatonta. Kuitenkin vapauden lisääntymisellä on vastakkaisia vaikutuksia. On huolestuttavaa, että monet ryhmät, jotka ovat käyneet tiiviisti keskustelua demokraattisen osallistumisen hengessä, on murskattu, painettu pinnan alle tai tuhottu.

Yhdysvaltalainen tutkija Eric Klinenberg on pannut merkille, että vielä jokin aika sitten internet oli merkittävä väline monille uutissivustoille, jotka pitivät huolta poliittisten mielipiteiden moninaisuudesta. Kuitenkin nyt suosituimpia sivustoja kontrolloivat mahtavat mediayhtiöt. Viestinnän ja kommunikaation historiassa näyttää kertautuvan sama kuvio. Ensin syntyy uusi media kuten tapahtui sanomalehdistön syntyessä 1700-luvulla, riippumattomien radiokanavien aloittaessa 1970-luvulla ja internetin ensimmäisinä vuosina. Vapaan sanan aika päättyy kuitenkin, kun rahamiehet ottavat vallan ja kesyttävät uutuuden.

Hakukoneiden hyödyntämiseen perustuvia lukijaprofiileja myydään yrityksille, jotka haluavat kohdentaa mahdollisiin kuluttajiinsa tarkemmin. Ranskassa joukkoviestimien hallinta on keskittynyt harvojen teollisuus- ja talousryhmien käsiin. Tähän joukkoon kuuluu kaksi asevalmistajaa, Lagardère (Hachette) ja Dassault (Socpresse). Tämän huolestuttavan asian pitäisi rohkaista kansalaisia keräämään voimia riippumattoman median – mukaan lukien Le monde diplomatique – puolesta.

Le monde diplomatiquen omistaa Le monde -ryhmä (51 prosenttia) yhdessä lukijoidemme ja tuotantotiimimme kanssa (49 prosenttia). Tämä on erittäin poikkeuksellista lehdistölle – ei ainoastaan Ranskassa vaan muuallakin maailmalla. Se takaa täyden riippumattomuuden kaikista mahdeista ovat ne sitten poliittisia mahteja, mediamahteja tai taloudellisia mahteja.

Tätä erikoista piirrettä arvostetaan muissa maissa ja se on ollut välineemme laajentaa kansainvälisiä painoksiamme, joita on tällä hetkellä 60 yli 30 eri kielellä. Tämä on ainutlaatuista lehtimaailmassa, mutta sekään ei ole estänyt myynnin laskua Ranskassa, mistä lehden taloudellinen tasapaino on riippuvainen.

Mediataistelussa Le monde diplomatique luottaa lukijoidensa lojaalisuuteen ja lehden ystävien tukiryhmiin. Le monde diplomatiquen tilaaminen on paras tapa tukea vapaata lehdistöä, vapaata keskustelua ja riippumatonta journalismia.

1. Muutamassa vuodessa lehtikioskien määrä Ranskassa on vähentynyt 36 000 myyntipisteestä 28 000:een.

Ignacio Ramonet’n pääkirjoitus Le Monde Diplomatiquessa 1/2007. Suomennos Kimmo Jylhämö. Julkaistu Voima-lehdessä 1/2007.

Lähi-idän klaanit

2007-02-12T15:34:00.000+01:00

Kun vanhentuneet valtiorakenteet saavat tekohengitystä samanaikaisesti klaanipolitiikan leviämisen kanssa, niin tulossa oleva poliittinen järistys uhkaa käydä entistä väkivaltaisemmaksi. Tämä räjähdys voidaan purkaa vain nykyistä dynaamisemman talouskehityksen ja asteittaisen demokratian yhdistämisellä.

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Raimo Väyrynen

Lähi-idän tilanne käy entistä uhkaavammaksi. Alueen valtiot ovat usein keinotekoisia muodostelmia, jotka ovat perustuneet paikalliselle nationalismille ja autoritaariselle hallinnolle. Nyt nämä valtiorakenteet ovat auttamattomasti murtumassa. Demokratiavaatimukset eivät ole juuri saaneet vastakaikua ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien sijasta on klaanipolitiikka saanut jalansijaa. Poliittiset klaanit ovat murentaneet valtion toimivuutta ja legitiimisyyttä sekä vieneet pohjan perinteiseltä politiikalta.

Klaanit ovat paitsi poliittisia, niin sotilaallisia ja taloudellisia toimijoita. Niillä on omat asevoimansa, mikä on riistänyt valtiovallalta sille perinteisesti kuuluneen väkivallan monopolin. Lähi-idän maiden kansantaloudet eivät ole kyenneet mukautumaan maailmantalouden muutoksiin, vaan ovat yhdessä yksinvaltaisen valtion kanssa kehityksen jarruja. Valtion ”syvyys” on sen vaikutusvallan heiketessä muuttunut entistä painostavammaksi.

Poliittiset klaanit ovat lähteneet puolirikollisin keinoin mukaan taloudelliseen toimintaan omien etujensa ajamiseksi. Samalla ne ovat kuitenkin luoneet pahan työttömyyden vaivaamissa talouksissa työpaikkoja sekä antaneet klaanin vaikutuspiiriin kuuluville ihmisille eräänlaisen taloudellisen ja sosiaalisen suojaverkon. Lisäksi klaanin jäsenyys tarjoaa samaistumismahdollisuuden yhteisöön, jona normaalitapauksissa toimisi kansallisvaltio.

Klaanipolitiikan leviäminen on nähtävissä selvästi muun muassa Libanonissa, Irakissa ja palestiinalaisalueilla. Libanonissa sillä on vanhat perinteet ja Irakissa shia- ja sunnimuslimien välinen sisällissota ei perustu niinkään uskonnollisiin eroihin kuin klaanien väliseen väkivaltaan (joka saattaa olla myös uskontoryhmien sisäistä). Samoin palestiinalaisalueilla ei konflikti ole yksinomaan Hamasin ja Al Fatahin välinen, vaan niiden sisällä toimivien klaanien välistä kilpailua poliittisesta vallasta ja taloudellisista resursseista. Kansainvälinen apu on toki tullut todelliseen humanitaariseen tarpeeseen, mutta myös ruokkinut klaanien välistä kilpailua. Keskusvallan heiketessä Egypti joutuu luultavasti klaanipolitiikan kierteeseen.

Lähi-idän maat ovat joko integroituneet huonosti maailmantalouteen (esim. Jordania ja Syyria) tai hyvin yksipuolisella tavalla (Irak, Saudi-Arabia ja muut öljyntuottajamaat). Öljyn korkea hinta on kuitenkin tuonut Lähi-itään vientituloja niin, että viime vuonna öljyntuottajamaiden vaihtotaseen ylijäämä nousi 500 mrd dollariin, mikä 2.5-kertainen Kiinan ylijäämään verrattuna. Esimerkiksi Saudi-Arabiassa ja Kuwaitissa tämä ylijäämä nousee 30 prosenttiin bruttokansantuotteesta.

Näin valtava vaihtotaseen ylijäämä mahdollistaa valtion keinotekoisen pönkittämisen ja lisää samalla sen mahdollisuuksia yksinvaltaiseen politiikkaan, mikä puolestaan pahimmassa tapauksessa merkitsee ydinaseiden hankkimista (kuten Iranin tapauksessa voidaan epäillä). Kun vanhentuneet valtiorakenteet saavat tekohengitystä samanaikaisesti klaanipolitiikan leviämisen kanssa, niin tulossa oleva poliittinen järistys uhkaa käydä entistä väkivaltaisemmaksi. Tämä räjähdys voidaan purkaa vain nykyistä dynaamisemman talouskehityksen ja asteittaisen demokratian yhdistämisellä.

(Le Monde Diplomatiquen julkistamistilaisuus Helsingin pressiklubilla 10.1.2007)

Suomen Le Monde Diplomatiquen blogi

2007-02-12T15:30:00.000+01:00

Suomen Diplo avaa toisenlaisia näkökulmia nyt myös blogissaan.