23. elokuuta 2007

Sukupuoleton tasa-arvokeskustelu jää torsoksi

Le Monde diplomatique III -pokkarin teemoja ovat syrjintä ja tasa-arvopolitiikka, joita käsitellään jutuissa Irakin naisten asemasta, Yhdysvaltojen kiintiöpolitiikasta ja Ranskan ”positiivisesta syrjinnästä” (ks. mondediplo.fi). Sosiologi Eeva Luhtakallio peilaa kolumnissaan kiintiökeskustelua suomalaiseen todellisuuteen:

Dominique Vidal pohtii kirjoituksessaan ”positiivisesta syrjinnästä” käytyä keskustelua Ranskassa ja niitä monia ongelmia, joita Atlantin takaa tuontitavarana tulleen käsitteen käytöstä niin keskustelun kuin käytäntöjenkin tasolla koituu. Vidal kuvaa esimerkiksi siirtolaistaustaisten nuorten ongelmia osoittaen niiden kautta koulutusjärjestelmän ja työmarkkinoiden sitkeät kipupisteet, joihin ei ole Ranskassa löydetty päteviä ratkaisuja.

Ranskassa on perinteisesti vierastettu kiintiöitä ja niiden myötä monesti kaikki mahdollisia muitakin amerikkalaisina pidettyjä ”keksintöjä” tasa-arvon edistämiseksi. Universalistinen tasavaltalaisajattelu taipuu huonosti esimerkiksi Iso-Britanniassa jo kauan toteutettuun monikulttuurisuuspolitiikkaan, joka perustuu moninaisuuden huomioon ottamiselle. Tästä on erityisesti yksi merkittävä seuraus. Affirmative action -käsite liittyy anglosaksisessa katsannossa aina yhtäältä naisten (ja sukupuolivähemmistöjen) ja toisaalta etnisten vähemmistöjen (ja lisäksi esimerkiksi vammaisten) oikeuksien puolustamiseen. Niinpä sukupuolen ja muiden tekijöiden yhteen kietoutuneisuus, jota tutkimuksessa nykyään kuvataan intersektionaalisuuden käsitteellä, tulee näkyväksi.

Intersektionaalisuudella tarkoitetaan sitä, miten eri syrjintää aiheuttavien identiteettipiirteiden kasaantuminen moninkertaistaa ongelmia ja tekee niistä moniulotteisempia. Tällöin tasa-arvotoimet, jotka jättävät huomiotta jonkin ulottuvuuden, jäävät vaille tehoa. Esimerkiksi laittomien siirtolaisten, ranskalaisittain sans-papier:ien ongelmat ovat ranskalaisessa keskustelussa paljon esillä.

Sukupuolinäkökulmasta aihetta tarkastellaan kuitenkin äärimmäisen harvoin, vaikka on ilmeistä, että paljon julkisuutta saava kärsimys, epäoikeudenmukaisuus ja epäinhimillisyys koskettavat nimenomaan miespuolisia laittomia siirtolaisia. Samassa asemassa olevien naisten ongelmat ovat osin aivan toisenlaisia: suurin ongelma ei ehkä olekaan henkilöpapereiden puute ja siitä aiheutuvat työn- ja asunnonsaanti sekä toimeentulo-ongelmat, vaan esimerkiksi tahdonvastaiseen prostituutioon tai kotityöhön käytännöllisesti katsoen vangittuna oleminen. Kansalaisoikeuksien puuttumisen vuoksi puuttuu mahdollisuus kääntyä viranomaisten puoleen ja hakea apua, eikä kansalaistoiminta ja mielenosoitukset oman hädän julkituomiseksi onnistu sisään lukittuna.

Ranskalaisen siirtolaispolitiikan vuosikymmenten virheet ja ongelmien toivottomalta vaikuttava kasaantuminen ja kumuloituminen siirtolaissukupolvesta seuraavaan saattavat suomalaisesta näkökulmasta katsottuna tuntua meillä vierailta ongelmilta. Tämä on kuitenkin liian nopea johtopäätös. Myös Suomesta voidaan helposti löytää vastaavia esimerkkejä. Naisten ja miesten asema vaikkapa ihmiskaupan uhreina on usein kovin erilainen. Miehiä saatetaan pakottaa esimerkiksi ravintolatyöhön huonoin ehdoin, jopa palkatta. Naiset taas saatetaan pakottaa prostituutioon. Jos näiden tilanteiden ratkaisemiseksi ja uhrien auttamiseksi yritetään käyttää identtisiä keinoja, on helppo nähdä, että metsään mennään.

Myös hiukan vähemmän dramaattisissa tilanteissa vaikuttavat samat mekanismit. Koulunkäyntiongelmien kanssa painivat kummassakin maassa voittopuolisesti pojat. Syrjäytymisriski on niin ikään siirtolaistaustaisilla pojilla suurempi kuin tytöillä. Tyttöjen ongelmat ovat sitten taas toisenlaisia – he saattavat elää lievimmillään stressaavissa, pahimmillaan hengenvaarallisissa ristipaineissa ympäröivän yhteiskunnan ja oman taustayhteisönsä välissä.

Kuten Vidalin haastattelema sosiologi Fraçois Vourc’h korostaa, ongelmat eivät ratkea, eikä tehokkaita keinoja voida kehittää ennen kuin yhteiskunnassa kaikkialla vaikuttava rakenteellinen rasismi on purettu. Mutta rakenteellista rasismia – kuten muutakin piiloista ja näkyvämpää syrjintää – on monenlaista ja se kohdistuu erilaisiin yksilöihin eri tavoin. Vaikuttavien ja aidosti ongelmia purkavien toimenpiteiden kehittämiseksi nämä erot on välttämätöntä nähdä ja ottaa huomioon. Niin erilaisilta kuin ranskalainen ja suomalainen yhteiskunnallinen tilanne saattavatkin näiden kysymysten kohdalla vaikuttaa, juuri sukupuoliulottuvuuden ottaminen mukaan tarkasteluun osoittaa, miten samankaltaisten syrjintäilmiöiden kanssa molemmissa maissa lopulta painitaan.

Myös suomalaisessa keskustelussa koulutuksen tasa-arvosta, syrjäytymisestä ja huono-osaisuudesta pitäisi herkistyä näiden ilmiöiden sukupuolisidonnaisuudelle. Tämä näkökulma nousee nykyisin valitettavasti esiin useimmiten vain eipäs-juupas-väittelynä siitä, kummilla menee huonommin, miehillä vai naisilla, sekä parkaisuina milloin kummankin ”ryhmän” pahoinvoinnista.

Tällaisten usein kärjistettyjen ja puolustus- tai hyökkäyskannalla olevien vastakkainasettelujen sijaan tulisi paneutua epätasa-arvoisen sukupuolijärjestelmän ja syrjäytymisen, syrjinnän ja huono-osaisuuden moniulotteisiin yhteisvaikutuksiin. Ilman yhteiskunnallisen todellisuuden sukupuolittuneisuuden huomioimista syrjäytymisen estämiseen pyrkivät toimet, olivat ne sitten ”positiivisia erityistoimia”, ”syrjäytymisen ehkäisyä” tai vaikkapa ”kotouttamista” uhkaavat jäädä valon säkissä kantamiseksi, joka tunnetusti ei pilkkopimeää pirttiä päivänvaloon saata.

Eeva Luhtakallio on tutkija Helsingin yliopiston sosiologian laitoksella.

Ignacio Ramonet: Hugo Chavez

Harva valtionpäämies on joutunut yhtä vihamielisten hyökkäysten kohteeksi kuin Venezuelan presidentti Hugo Chávez. Hänen valtansa perustaa on yritetty horjuttaa keinoja kaihtamatta, mukaan lukien vallankaappausyritys, öljysaarto, pääomien pako maailmalle ja useampia murhayrityksiä. Näin sitkeä ajojahti on Latinalaisessa Amerikassa koettu viimeksi Washingtonin pyrkiessä eroon Fidel Castrosta.

Eniten Chávezia ovat mustamaalanneet Yhdysvaltojen presidentin George W. Bushin hallinnon rahoittamat uudet ”propagandapajat”, kuten esimerkiksi National Endowment for Democracy ja Freedom House. Nämä rajattomista taloudellisista resursseista nauttivat panettelukoneiston osat manipuloivat tiedotusvälineitä (esimerkiksi arvovaltaisia sanomalehtiä) ja ihmisoikeusjärjestöjä, jotka taas omalta osaltaan on valjastettu palvelemaan valonarkoja tarkoitusperiä. Myös osa sosialismin luhistumisen jälkeisestä sosiaalidemokraattisesta vasemmistosta on liittynyt tähän pilkkaajien kuoroon.

Syynä tällaiseen vihamielisyyteen on se, että maailmantilanteessa, jossa eurooppalainen sosiaalidemokratia potee identiteettikriisiä, Chávezille näyttää langenneen vastuu uudenlaisen vasemmistolaisuuden luomisesta. Kun vanhalla mantereella rakennetaan uutta Eurooppaa, uusliberalismi on käytännössä jyrännyt kaikki muut vaihtoehdot. Sen sijaan Brasiliassa, Argentiinassa ja Equadorissa on Venezuelan esimerkin innoittamana tehty kokeiluja, jotka pitävät yllä toivoa heikoimmassa asemassa olevan kansanosan nykyistä paremmasta tulevaisuudesta.

Chávezin panos tässä on merkittävä, ja on helppo ymmärtää, miksi kymmenissä köyhissä maissa häneen suhtaudutaan hyväntekijänä. Hän uudisti Venezuelan perin pohjin, kuitenkin siten, että hän kunnioitti demokratian ja vapauden periaatteita. Maan uusi perustuslaki luo pohjan sosiaalisille uudistuksille. Chávez myös takasi kansalaisoikeudet niille noin viidelle miljoonalle venezuelalaiselle, jotka olivat jääneet yhteiskunnan ulkopuolelle, koska heillä ei ollut henkilöllisyyspapereita (lähinnä maan alkuperäiskansojen edustajia). Hän vakautti Venezuelan valtion öljy-yhtiön Petroleos de Venezuelan (PDVSA), palautti julkisten palveluiden piiriin maan tärkeimmän tietoliikenneyhtiön ja Caraca-sähköyhtiön purkamalla niiden yksityistämisen, kansallisti Orénoquen öljykentät. Hän on tämän lisäksi käyttänyt öljytuloja kansainvälisistä rahoituslaitoksista riippumattoman taloudellisen autonomian luomiseen ja sosiaalisten ohjelmien rahoittamiseen.

Yli kolme miljoonaa hehtaaria maata on jaettu maanviljelijöille. Miljoonia lapsia ja aikuisia on opetettu lukemaan. Tuhansia terveyskeskuksia on perustettu köyhiin kaupunginosiin. Kymmeniä miljoonia silmäsairauksista kärsiviä varattomia ihmisiä on leikattu ilmaiseksi. Peruselintarvikkeiden tuotantoa tuetaan, ja niitä tarjotaan kaikkein pienituloisimmille kansalaisille hinnalla, joka on 42 prosenttia alle markkinahintojen. Viikoittainen työaika on laskenut 44 tunnista 36 tuntiin samaan aikaan kun minimipalkka nousi 204 euroon kuukaudessa (Costa Rican jälkeen korkein Latinalaisessa Amerikassa).

Kaikkien edellä mainittujen toimenpiteiden seurauksena köyhyys laski 42,8 prosentista 33,9 prosenttiin vuosien 1999 ja 2005 välillä, ja samalla aikavälillä harmaasta taloudesta elantonsa saavien kansalaisten määrä väheni 53 prosentista 40 prosenttiin. Köyhyyden väheneminen on kolmen viime vuoden aikana kiihdyttänyt maan talouden keskimäärin 12 prosentin kasvuun, eli se on maailmanlaajuisesti varsin korkealla tasolla. Talouskasvua on osaltaan kiihdyttänyt kulutus, joka on kasvanut 18 prosenttia vuodessa.

Näiden tulosten valossa, puhumattakaan saavutuksista kansainvälisessä politiikassa, tuskin on ihme, että Hugo Chávez on maailman valtaapitävien ja näiden uskottujen mielissä uhka, josta olisi pikimmiten päästävä eroon.

Ignacio Ramonet’n pääkirjoitus Le Monde Diplomatiquessa 08/2007. Ranskasta suomentanut Niina Saikkonen.

Chomsky-Foucault: Oikeudenmukaisuus tai valta

"Totalitaarisissa valtioissa propaganda toimii aivan eri tavalla kuin demokraattisissa yhteiskunnissa. Hieman kärjistäen voi sanoa, että niissä valtio päättää poliittisesta linjasta, ja jokaisen on mukauduttava siihen. Demokraattisissa yhteiskunnissa menetelmät ovat toisenlaisia. "Linjaa" ei koskaan julisteta sellaisenaan, se oletetaan itsestään selväksi. Tuloksena on eräänlainen "aivopesu vapaudessa." (Noam Chomsky Daniel Mermetin haastattelussa "Aivopesua vapaudessa", julkaistu suomeksi Le Monde diplomatique III -pokkarissa)

Seuraava teksti on ote keskustelusta, jonka Noam Chomsky ja Michel Foucault kävivät Eindhovenin teknillisessä korkeakoulussa vuonna 1971 (Le Monde diplomatique Août 2007).*

NC: Kansalaistottelemattomuus on suora haaste sitä vastaan, mitä valtio – mielestäni väärin perustein – pitää laillisena. On yhtä oikein estää valtiota tekemästä rikoksia kuin on rikkoa liikennesääntöjä, jotta estäisi murhan. Jos ajan päin punaista valoa ja tarkoituksenani on estää joukkomurha, en syyllisty laittomaan tekoon, vaan avunantoon niille, jotka ovat hengenvaarassa. Kukaan tervejärkinen tuomari ei silloin langettaisi minulle tuomiota liikennerikkeestä.

MF: Kun te syyllistytte Yhdysvalloissa laittomaan tekoon, oikeutatteko te toimintanne vetoamalla korkeampaan oikeudenmukaisuuteen ja laillisuuteen vai perusteteletteko te sitä luokkataistelulla, siis sillä, että toimintanne edistää proletariaatin asiaa, sen taistelua hallitsevaa luokkaa vastaan?

NC: Periaatteessa olisi oikein toimia laillisia instituutioita vastaan, jos se murentaisi valtaa ja sortoa yhteiskunnassa. Voimassaoleva laki heijastaa kuitenkin myös kunniallisia, inhimillisiä arvoja, joten oikein tulkittuna sitä voidaan käyttää valtion mielivaltaisia päätöksiä vastaan. Tätä tosiasiaa voi käyttää hyväkseen ja näin heikentää hallitsevaa valtajärjestelmää.

MF: Te siis kritisoitte vallitsevaa oikeusjärjestystä puhtaamman oikeudenmukaisuuden nimissä. Mutta jos taistelu koskee oikeudenmukaisuutta, silloin kysymys on vallankäytön välineestä; kysymys ei ole siitä, että toivoisi sen päivän koitavan, jolloin ihmisiä palkitaan kykyjensä ja rangaistaan puutteittensa mukaan. Sen sijaan, että yhteiskunnallinen taistelu ajatellaan oikeudenmukaisuuden termein, pitäisi korostaa oikeudenmukaisuutta yhteiskunnallisen taistelun näkökulmasta. Proletariaatti ei käy sotaa hallitsevaa luokkaa vastaan siksi, että se pitäisi tätä sotaa oikeutettuna. Proletariaatti taistelee hallitsevaa luokkaa vastaan, koska se haluaa päästä valtaan. Ja koska se haluaa kumota hallitsevan luokan vallan, se pitää tätä sotaa oikeutetuna.

NC: En ole samaa mieltä.

MF: Sotaa käydään voiton vuoksi, ei siksi, että se olisi oikeutettua.

NC: En ole samaa mieltä. Jos vosiin vakuuttua siitä, että proletariaatin valtaantulo johtaisi terroristiseen poliisivaltioon, josta vapaus, ihmisarvo ja hyväksyttävät ihmissuhteet katoaisivat, pyrkisin estämään sen. Mielestäni ainoa syy toivoa sitä [proletariaatin valtaantuloa] on uskoa – oikein tai väärin – että tällainen vallansiirto vahvistaa inhimillisiä perusarvoja.

MF: Kun proletariaatti ottaa vallan, on mahdollista, että se käyttää sitä voitettuja luokkia vastaan väkivaltaisesti ja diktatorisesti verenvuodatustakaan välttämättä. En ymmärrä, millä perustein sitä voisi vastustaa. Nyt te kysytte minulta: entä jos proletariaatti käyttää tätä veristä, tyrannimaista ja epäoikeutettua valtaa itseään vastaan? Vastaan teille: se ei ole mahdollista, koska silloin proletariaatilla ei olisi todellista valtaa, vaan valta olsii jonkin muun luokan – byrokratian tai pikkuporvariston jäänteiden – käsissä.

NC: Olen eri mieltä tällaisesta vallankumouskäsityksestä monesta syystä, jotka ovat sekä historiallisia että periaatteellisia. Jos teorian hyväksyisikin vaikkapa vain argumentin vuoksi, niin siihen sisältyy se – mielestäni väärä – oletus, että proletariaatilla on oikeus ottaa valta ja käyttää sitä väkivaltaisesti, verisesti ja epäoikeudenmukaisesti, koska se johtaa nykyistä oikeudenmukaisempaan yhteiskuntaan, jossa valtio kuihtuu pois, proletariaatista tulee universaalinen luokka jne. Ilman tätä tulevaisuudessa odottavaa oikeutusta ajatus väkivaltaisesta ja verisestä proletariaatin diktatuurista olisi täysin väärä. Itse suhtaudun erittäin suurella epäilyllä kaikenlaisiin puheisiin proletariaatin väkivaltaisesta ja verisestä diktatuurista varsinkin, kun sen esittävät etujoukoksi julistautuneen puolueen edustajat. On olemassa riittämiin historiallista kokemusta siitä, mihin heidän vallantavoittelunsa johtaa.

Suomennos Hannu Reime [Suomentajan huomautus: Keskustelu käytiin Vietnamin sodan aikana, jolloin ajatus kansalaistottelemattomuduesta oli vahvasti esillä sodanvastaisessa liikkeessä Yhdysvalloissa. Foucault'n puheissa heijastuu aikakauden maolaisuus.]
Julkaistu englanniksi kirjassa The Chomsky-Foucault Debate on Human Nature. The New Press. New York 2006.

20. elokuuta 2007

Demokratia ja vallankumous Diplo-klubilla 23.8.

Tämänkertaisilla Maailmanpoliittisilla rock-iltamilla kolmannen suomenkielisen Le Monde diplomatiquen lisäksi esitellään Demokratia-dokumenttielokuvasarjaa.

Why Democracy -sarjasta arvioitavana on argentiinalaisen Rodrigo Vasquezin Looking for revolution -elokuva (tekstitys englanniksi). Usean vuoden ajan kuvattu dokumentti seuraa Bolivian vallankumouksen toteutumista, niin uudessa parlamentissa kuin maan kaikkein köyhimpien keskuudessa. Elokuvan jälkeisessä debatissa vallankumouksellisuudesta ja vallankumouksen mahdollisuudesta keskustelemassa muun muassa maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen, suomenkielisen Le Monde diplomatiquen edustajana Jaana Airaksinen sekä Steen1.

Demokratia-dokumenttielokuvasarja YLEN kanavilla 7.10. alkaen, ks. www.whydemocracy.net ja Viestintä & Kehitys -säätiö www.vikes.fi

Lisäksi Lassi Sinkkosen runoutta esittää Karl Sinkkonen ystävineen.
Garagesukuista death poppia soittaa Karoshi Lovers ja illan päätteeksi Steen1.

Järjestäjinä suomenkielinen Le Monde diplomatique, YLE, Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan oppituoli sekä Voima-lehti.

DIPLO-KLUBI: MAAILMANPOLIITTISET ROCK-ILTAMAT
Torstaina 23.8. klo 19-02, Ravintola Belly, Uudenmaankatu 16-20, Helsinki
Ilmainen sisäänpääsy 20.00 asti, sen jälkeen liput 5 euroa, sis. eteispalvelun,
ennakkoliput 17.8. alkaen: Kolmen sepän kirjakauppa, Like/Roba 22, Ateneum- ja Kiasma-kaupat.