Hallitsematon siirtolaisuus on eräs teollistuneiden ja rikkaiden maiden kiperimmistä haasteista. Onnistuneeseen siirtolaispolitiikkaan ei ole yksinkertaista tietä. Siirtolaisuuden esiin tuomiin erilaisiin kysymyksiin tarvitaan erilaisia ratkaisuja. Perusasennoitumisessa Euroopalla on kuitenkin valinnan paikka.
Kansainvälisen kehitystyön professori Liisa Laakso
Yhdysvaltain presidentti George Bush koki hiljattain ehkä uransa pahimman nöyryytyksen senaatin kaadettua vuosia valmistellun siirtolaislakiesityksen, jolla olisi säännelty laittomien siirtolaisten asemaa. Samanaikaisesti Bushin hallitus on syytänyt rahaa huipputeknologiaa tukevaan kotimaan turvallisuuteen, johon kuuluu totalitaristinen ajatus älyrajoista – rajavalvontatekniikasta, joka automaattisesti estäisi maahanpääsyn epäilyttäviltä henkilöiltä ja kuljetuksilta. Teollistuneet maat tarvitsevat työvoimaa rajojensa ulkopuolelta, mutta lähes kaikissa niissä esiintyy varsinkin vaalien alla avointa siirtolaisvastaista kiihotusta. Suomikaan ei ole tältä säästynyt.
Sophie Boukharin kirjoitus Marokosta käsin Eurooppaan pyrkivistä afrikkalaisista siirtolaisista on karua luettavaa (diploblogi 20. kesäkuuta ja Voiman numero 5/07). Euroopan unionille siirtolaisuus on, jos vain mahdollista, vielä mutkikkaampi asia kuin Yhdysvalloille.
Ensinnäkin siirtolaiskysymykset sivuavat monia EU:n yhteisen politiikan alueita, vaikka ne sinänsä kuuluvat jäsenmaiden omaan toimivaltaan. Toisekseen eri jäsenmaat kohtaavat siirtolaisuuden eri tavoin sekä maantieteellisistä, historiallisista että niiden kansalliseen talouskehitykseen liittyvistä syistä. Kolmanneksi Euroopan unioni jatkaa laajentumistaan. Ainakin toistaiseksi se on projekti, jonka maantieteelliset rajat eivät ole kenenkään tiedossa.
Neljänneksi, ja tämä on mielestäni kaikkein olennaisinta, linnoittautuminen läpipääsemättömien suoja-aitojen taakse sopii heikosti yhteen sen Eurooppa-kuvan kanssa, jota EU:n ja sen jäsenmaiden poliittiset eliitit ovat huolellisesti yrittäneet rakentaa. Holokaustin ja rautaesiripun vastakohdaksi määritellylle Euroopan yhdentymiselle Boukharin kuvaukset Euroopan rajoille juuttuneiden ihmisten kurimuksesta ovat sietämättömiä.
Hygieeninen tapa hillitä hallitsematonta siirtolaisuutta on likaisen työn sysääminen kolmansien maiden harteille positiivisin pakottein eli lahjomalla. Taloudellista apua annetaan niille Eurooppaan suuntautuvan siirtolaisuuden lähtö- tai kauttakulkumaille, jotka ankarin toimenpitein käyvät laittoman maahanmuuton kimppuun. Juuri tämän vuoksi Marokko on kiristänyt ulkomaalaispolitiikkaansa. Siirtolaisuuden hallinnasta on tullut niin tärkeä teema sinänsä monitasoisessa ja laaja-alaisessa EU:n ja Välimeren alueen eteläisten valtioiden yhteistyössä, ns. MEDA-ohjelmassa, että seurauksena ei voi olla mitään muuta kuin kummallisia lehmänkauppoja ja molemminpuolista kiristämistä.
Räikeintä on kuitenkin siirtolaisuusteeman asteittainen hivuttautuminen kehitysyhteistyön agendalle. Taustalla on tuiki tavallinen hokema, että kehitysyhteistyöllä estettäisiin hallitsematonta siirtolaisuutta. Retorisesti tällä väitteellä jopa oikeutetaan kehitysyhteistyöhön käytettyjen resurssien kasvattamista – monin verroin järkevämpien perustelujen sijasta.
Motiiveilleen rehellisempiä ovat ne, jotka käyttävät kehitysyhteistyötä tiukan siirtolaispolitiikan puolustuksena tyyliin: ”meidän ei tarvitse vastaanottaa enempää pakolaisia, koska annamme apua paikan päällä.” Kiusallinen tosiasia on, että kehitysapu ja kehitys lisäävät siirtolaisuutta.
Parhaimmat mahdollisuudet ja houkutukset lähtemiseen ovat niillä, jotka ovat saaneet koulutusta, jotka ovat pystyneet säästämään kallista matkaa varten, ja joilla on kansainvälisiä yhteyksiä. Köyhistä köyhimmät, sotien ja ympäristökatastrofien koettelemat maat ovat toki pakolaistulvien kotipesiä, mutta nämä tulvat rasittavat lähinnä vain naapurimaita. Harvat jaksavat Euroopan porteille asti.
Kuvaava esimerkki EU:n opportunismista on komission viime kesänä julkistama asiakirja "Kehityspolitiikkaa koskeva eurooppalainen konsensus ja hallintotapa", jonka tarkoitus on ohjata Euroopan unionin ja Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren (AKT) maiden välistä, Cotonoussa vuonna 2000 solmittuun sopimukseen perustuvaa, yhteistyötä. Kuten tavallista kansalaisyhteiskunnan ja AKT-maiden edustajia ehdittiin konsultoida virkamiestyönä edenneessä valmistelussa vain nimeksi, koska tekstin loppuunsaattamisella oli valtava kiire. Niinpä siihen jäi mielivaltainen ajatus, jonka mukaan demokraattisen hallinnon olennainen piirre on siirtolaisvirtojen hallitseminen.
Kielteisen huomion varjoon ovat jääneet siirtolaisuuden myönteiset vaikutukset. Sen lisäksi että siirtolaisten vastaanottaminen on aivan välttämätöntä Euroopan kehitykselle, siirtolaisilla on yhä tärkeämpi rooli myös entisten kotimaidensa kehittämisessä.
Varovaistenkin arvioiden mukaan teollistuneissa maissa asuvien siirtolaisten kehitysmaihin lähettämä taloudellinen tuki ylittää hallitusten välisen kehitysavun yli kaksinkertaisesti. Kyse on yhä kasvavista rahavirroista ja investoinneista. Usein rahat menevät yksityiseen käyttöön omalle perheelle tai suvulle, mutta entistä useammin myös laajempiin kehityshankkeisiin tai yritystoimintaan.
Siirtolaisten lähettämän avun perillemeno ja sillä tuettujen hankkeiden kestävyys saattaa olla aivan toista luokkaa kuin vieraiden valtojen virallisen kehitysavun vaikuttavuus.
Myönteinen vaikutus ei kuitenkaan synny automaattisesti. Entisen kotimaan parhaaksi tarkoitetut panokset voivat ohjautua keskenään kiistelevien osapuolten sotilaalliseen varustamiseen.
Pahimmillaan ne ovat osa kansainvälistä terrorismia tukevaa verkostoa, jossa syvät lojaalisuudet entisiä kotimaita tai niiden kulttuuripiiriin kuuluvia alueita kohtaan sekoittuvat uusien kotimaiden siirtolaisvastaisuuden nostattamaan katkeruuteen.
Onnistuneeseen siirtolaispolitiikkaan ei ole yksinkertaista tietä. Siirtolaisuuden esiin tuomiin erilaisiin kysymyksiin tarvitaan erilaisia ratkaisuja. Perusasennoitumisessa Euroopalla on kuitenkin valinnan paikka.
Haluammeko nähdä siirtolaisuuden ensi sijassa ongelmana, ulkoistaa likaisen työn hoitamisen kumppanimaillemme ja keskittyä vain meille kaikkein hyödyllisimpien tulijoiden kotouttamiseen eurooppalaisiin yhteiskuntiin? Vai näemmekö siirtolaisuuden globaalin Euroopan tunnuspiirteenä ja voimavarana uuden eurooppalaisen kansalaisuuden määrittelyssä? Eurooppalaiset arvot ja politiikkatavoitteet ja kaukaisissa maissa asuvia sukulaisia ja uskonveljiä kohtaan tunnetun huolenpidon voi nimittäin hyvin yhdistää.
