80 vuotta Guernicasta - katsaus historian vääristelyyn

Baskien identiteetin symboli Guernican kaupunki tuhottiin pommimyrskyssä Espanjan sisällissodassa tasan 80 vuotta sitten, maanantaina 26. huhtikuuta 1937, kello 16.15 ja 19.30 välisenä aikana. Silloinen pyrkimys asutuskeskuksen ja siellä asuvien siviilien tuhoamiseen oli historiassa ensimmäinen laatuaan. Neljäsataa rakennusta viidestäsadasta tuhoutui ja tuhatkunta ihmistä kuoli. Francolainen historiankirjoitus vääristeli kuluneina vuosikymmeninä tapahtunutta sotarikosta. Nyt Guernica kamppailee unohdusta vastaan.

Lionel Richard* (Le Monde diplomatique, huhtikuu 2007)

Jos tapahtuma ei olisi inspiroinut espanjalaista maalaria Pablo Picassoa luomaan kuuluisaa mestariteostaan − kunnianosoituksena Guernican uhreille Pariisin maailmannäyttelyä varten vuonna 1937 − niin olisiko Guernican tuho jäänyt vain ihmiskunnan muistin varaan? Jos se olisi jäänyt vain kirjojen varaan, niin tapahtuman muisto oli varmasti himmentynyt, vaikka kuinka kuuluisia siitä kirjoittavat historioitsijat olisivatkaan.

Mutta miksi Francon joukot halusivat tuhota Guernican kylän, joka sijaitsi 35 kilometriä Bilbaosta?

Syynä oli baskimaan tilanne. Helmikuussa 1936 Espanjassa pidetyt kansanedustajavaalit antoivat voiton kansanrintamalle, jonka seurauksena Baskimaa sai poliittisen autonomian. Valitettavasti uusi hallitus ei ollut vielä toimintakykyinen, kun kenraali Francisco Franco teki 17.−18. heinäkuuta vallankaappauksen.

Huhtikuussa 1937 vain Baskimaa Espanjan alueen pohjoisosassa − Katalonian ja osan Aragoniaa ohella − pysyi enää tasavallalle uskollisena. Baskimaa hallitsi rikasta rautamalmialuetta, terästeollisuutta ja telakoita, joita vallankaappaajat tarvitsivat.

Pohjoisen kansallismielisen armeijan kenraali Emilio Mola tiedotti Francolle, että hän hoitaisi Baskimaan kolmessa viikossa. Hänellä oli käytössään 50 000 jalkaväen sotilasta sekä satakunta lentokonetta. Lisäksi hän saattoi luottaa Benito Mussolinin lähettämien italialaisiin joukkoihin ja Saksan Legiona Condoriin, joka käsitti 6500 vapaaehtoista jakautuneena panssarijoukkoihin sekä hävittäjä- ja pommituslentokoneisiin.

Kenraali Mola lähetti uhkavaatimuksen baskihallitukselle. Hän varoitti päättäneensä ”lopettaa pikaisesti sodan pohjoisessa” ja lisäsi: ”Jos antautuminen ei ole välitön, tuhoan koko Vizcayan maakunnan, aloittaen aseteollisuudesta.” Hän ei saanut vastausta ja ryhtyi toteuttamaan uhkavaatimustaan 31. maaliskuuta 1937.

Esikunnan johtajan everstiluutnantti Wolfram von Richthofenin määräyksestä Junker- ja Heinkel-pommikoneet tuhosivat systemaattisesti Bilboan ympäristön kyliä. Maanantaiaamuna 26. huhtikuuta lentäjät saivat tehtäväkseen murskata Guernican ja Durangon palopommeilla. Kaksi päivää myöhemmin nämä kaksi kaupunkia vallattiin vastarinnatta.

Koko toukokuun toteutettiin samaa strategiaa. Bilbao antautui 19. kesäkuuta 1937. Antautumisesta kieltäytyneiden baskien ei auttanut muu kuin pakata laukkunsa ja paeta Pyreneiden pohjoispuolella.

Francon kumouksellisten joukkojen johto julkaisi tilanteesta julkilausuman tiistaina 27. huhtikuuta 1937 tilapäisessä pääkaupungissaan Salamancassa. Se julkaistiin välittömästi kaikissa tasavaltaan kielteisesti suhtautuneissa ulkomaisissa lehdissä. Sen mukaan kansallismielisten syyttäminen lentokoneiden käytöstä oli ”panettelua”. Francolaiset julistivat verilöylyn tekijät ”punikeiksi”: tasavaltalaiset olisivat itse polttaneen kaupungit kieltäytyessään antautumasta.

Saatuaan näistä väitteistä tiedon, Baskihallituksen pääministeri José Antonio Aguirre vastasi kovasanaisesti. Hänen mukaansa pommitukset toteutettiin ”saksalaisilla lentokoneilla, jotka olivat kapinallisten palveluksessa”. Kansallismielinen radio vastasi syytämällä häntä valehtelijaksi. Aguirren syytöksistä Hitlerin sotilaita vastaan vaiettiin: ”Francon armeija ei sytytä tulipaloja, se valloittaa lojaalisti aseiden avulla. Punaiset joukkiot tuhoavat koska tietävät, että Espanja ei koskaan kuulu heille.”

Ranskan kommunistilehdistö ja vasemmistolehdistö yleensä piti kansallismielisten vastuuta näistä ”halpamaisista siviiliväestön pommituksista” kiistattomana. Todisteet Legion Condorin osallisuudesta operaatioon lisääntyivät, muuta eivät olleet riittäviä kumoamaan historian väärentäjien väitteitä.

Ranskalainen äärioikeiston edustajan Charles Maurraisin asenne oli tyypillinen, kun hän 11. toukokuuta 1937 kirjoitti L’Action française -lehdessä ”sadusta saksalaisten lentokoneista”, jotka ”olivat pudottaneet tonneittain pommeja”, mikä oli kuitenkin paljastunut ”bolsevikkien salajuoneksi” tarkoituksena peitellä ”punikkien rikokset”.

Tämä historian vääristely jatkui enemmän tai vähemmän Espanjassa aina Francon kuolemaan saakka vuonna 1975. Mutta todistaakseen nationalistit syyttömiksi ja rakentaakseen Euroopassa myönteistä kuvaa maastaan, virallisen historiankirjoituksen puolustajat valitsivat 60-luvun loppupuolella toisen suunnan: he sälyttivät kaiken pahan Hitlerille, Hermann Göringille sekä Legion Condorin komentajille.

Tämä sepitys oli helppo ratkaisu, olihan kulunut 20 vuotta Nürnbergin kansainvälisestä tuomioistuimesta. Espanjan antidemokraattisen äärioikeiston nöyristelijät eivät missään vaiheessa riskeeranneet itseään tuomitakseen tasavaltaa vastaan nousua eivätkä myöskään fasistivaltioiden liittoa fancolaisten kanssa. Päinvastoin, he myötäilivät vastakkaisia selittelyjä. He vähättelivät ahkerasti Guernican pommitusten laajuutta ja uhrien lukumäärää.

Heidän mukaansa francolainen komentaja ei ollut ennakolta tietoinen Legion Condorin suunnittelemasta pommituksista eivätkä saksalaiset pilotit olleet käyttäneet minkäänlaista harkintaa terrorissaan. Kohteena olisi ollut sillat ja asetehtaat esikaupunkialueella ja pilotit harhautuneet kohteessaan. Tulipalot ja suuri määrä ruumiita olisivat johtuneet harhalaukauksista.

Mitä saksalaisten näkökulmasta sitten tapahtui? Saksan kansa kuuli vasta Francon voiton jälkeen huhtikuussa 1937 Legion Condor sotatoimista. Useat julkaisut innostuivat ylistämään sen tehokkuutta. Vuosien 1914–1918 sodan sotilaista suositun kirjan julkaisseen Werner Beumelburgin uusi teos Taistelu Espanjasta julkaistiin vuonna 1940. Se kuvailee Espanjan sisällissodan kaikki tapahtumat kymmenessä luvussa ja arvioi tarkasti Hitlerin antama apu Francon joukoille.

Joka tapauksessa näissä julkaisuissa ei kerrota mitään siitä ”urotyöstä”, joka loi Legion Condorin surullisenkuuluisan maailmanmaineen. Myös Beumelburg toistaa Saksan natsipuolueen virallisen äänenkannattajan Völkischer Beaobachterin yleiseksi tekemään näkökannan, että Guernica ”tuhottiin täydellisesti punikkien toimesta”.

Vastoin joitakin vuosia myöhemmin levinneitä huhuja, Luftwaffen komentaja marsalkka Göring ei tunnustanut edes Nürembergin tuomareiden edessä Hitlerin joukkojen syyllisyyttä Guernican tragediaan. Hän oli yksinkertaisesti myöntänyt näyttäneensä vain vihreää valoa, jotta Espanjaa voitaisiin käyttää saksalaisten ilmavoimien kokeilukenttänä.

Natsien propagandaministeri Göbbels oli puolestaan lakoninen Journal-lehdessään: nähtävästi pettyneenä Espanjan kansallismielisten viattomuuden ilmaisuihin, hän uskoi Legion Condorin syyttömyyteen ja vaikutti vaivautuneelta jatkuvaan tapahtumien kieltämiseen.

Tapahtuman salaperäisyyttä on purettu melkoisen paljon vuoden 1945 jälkeen. Esimerkiksi entisten sotilaiden selittelyt ovat paljastavia, kuten Argentiinaan paennut entinen taistelulentäjä Wilfred von Oven kirjoittaa omassa teoksessaan vuonna 1978 kokeneensa vallankaappauksen jälkeisissä sotatoimissa ”historian intohimoisimman vaiheen”.

Saksan arkistojen avautumisen jälkeen on löydetty natsien ja Espanjan kansallismielisten välisestä yhteistyöstä lukuisia todisteita, jotka vievät perustan uskomukselta, että fancolaiset eivät olisi olleet tietoisia Legiona Condoren hyökkäyssuunnitelmista. Bilbaon antautumisen jälkeen 20. kesäkuuta 1937 kenraali Franco sähkötti Hitlerille kiittääkseen tätä saamastaan ”suuren Saksan kansan luottamuksesta”.

Guernican pommitus tuomitaan usein sillä verukkeella, ettei mikään sotilaallinen syy pysty sitä oikeuttamaan. Argumentti on ristiriidassa kenraali Molan ilmoittamiin tarkoitusperiin nähden. Pommitus paljastaa barbaarisuuden juuri sinä aikakautena, jolloin se oli uhka koko Euroopalle. Kyseessä oli äärimmäinen väkivalta ja halu tuhota fyysisesti vastustaja hintaan mihin tahansa, tosiasioita vääristellen.

Guernican unohtamista vastustetaan monin tavoin. Vuonna 2003 avattiin rauhanmuseo. On kuitenkin kiittäminen Picassoa siitä, että fasismiksi ymmärretty sana on saanut kuvallisen ilmaisunsa.

*Lionel Richard on Picardien yliopiston emeritusprofessori, joka on kirjoittanut erityisesti teokset L’Art et la Guerre (Hachette, Pariisi, 2005) sekä Nazisme et barbarie (Complexe, Brysseli, 2006). Suomennos Alexius Manfelt.

RANSKAN VAALIKAMPANJAN ETÄINEN SUHDE MUUHUN MAAILMAAN

Ulkopolitiikalla ei voiteta presidentinvaaleja, mutta sillä voi hävitä ne. Siksi presidenttiehdokkaat puhuvat epämääräisesti tämä hetken polttavimmista kysymyksistä eli Iranista ja Palestiinasta. Sitä vastoin ihmisoikeuksien puolustaminen muodostaa heidän ulkopolitiikkansa perusteet.

Bernard Cassen (Le Monde diplomatique, huhtikuu 2007)

“Ulkopolitiikka ei ole ylellisyyttä vaan välttämättömyys, tärkeämpää Ranskalle kuin koskaan”, kirjoitti Hurbert Védrine viimeisessä essessään. Ranskan entinen ulkoministeri asettaa monia kuumia kysymyksiä, osa varsinaisia aikapommeja, joihin seuraavan Ranskan hallituksen, kuten kaikkien muidenkin hallitusten, on otettava kantaa. Hän viittaa väkivallan kierteeseen, joka voi johtaa “sivilisaatioiden yhteentörmäykseen”.

On huomionarvoista, että ehdokkaiden vaaliohjelmissa ulko- ja puolustuspolitiikka, kuten myös Eurooppa-kysymykset, ovat asialistan häntäpäässä. Kaikki nämä liittyvät läheisesti toisiinsa, koska kansallista ulkopolitikkaa voidaan koordinoida Euroopan tasolla ja Euroopan komissiolla on itsenäinen edustus yli sadassa eri maassa. Ne ovat kytkyssä myös siksi, että kauppa- ja maatalouspolitiikka on ollut jo vuosikymmeniä Eussa yhteisesti päätettäviä yhteiskompetenssiasioita, eikä niitä voi erottaa jäsenvaltioiden ja kolmansien maiden välisistä keskinäisistä poliittisista ja diplomaattisista neuvotteluista.

Mutta ne ovat myös toisistaan erillisiä, koska EU valvoo tiukasti sisäpoliittisiin kysymyksiin. Sen 27 jäsenmaata ovat jo menettäneet kaksi talouspolitiikan välinettään, raha- ja budjettipoliitiikan vipuvoiman.

Verotus, joka on periaatteessa kokonaan jäsenvaltioiden asia, on käytännössä harmonisoitunut ja alentunut unionin sisäisen kilpailun vuoksi. Noin 80 000 sivun “acquis communautaire”, yhteisön eri tasoinen lainsäädäntö perussopimuksista oikeuskäytäntöön, ohjaa lähes kaikkea kansallista toimintaa.

Eurooppakysymysten pitäisi kaiken järjen mukaan sisältyä näkyvästi kaikkiin vaaliohjelmiin, ottaen huomioon, että kansallinen liikkumavara rajoittuu pelkästään niille kapeille politiikan alueille, joita yhteisön tasolla määritelty politiikka ei kata. Ilman tämän yhteispoliitikan täydellistä tarkistusta ja yleissopimusten ehtojen uudelleenneuvotelua, monilla presidenttiehdokkaiden esittämillä ohjelmilla ei ole mitään vaikutusta.

Eräs tälläinen ehdotus EUn perustuslaillisen sopimuksen (jonka kansanäänestys hylkäsi 29.5.2005) kannattajien keskuudessa oli Nicola Sarkozyn (keskustaoikeistolainen UMP-puolue) fiskaalista dumppausta kieltävä esitys. Tämän esityksen on toistanut Francois Bayrou (keskustaliberaali UDF-puolue), joka kannattaa euroopalaista verotuksen harmonisointia. Vihreät ja heidän ehdokkaansa Dominique Voynet esittävät, että “pääsy EU-markkinoille pitäisi rajoittaa sellaisille tuotteille ja palveluille, joiden tuottamisessa ja kuljetuksessa noudatetaan vähintään Kansainvälisen työjärjestön standardeja”.

Sosialistien PS-puolueen ehdokkaan Ségolène Royalin toimenpide numero 89 hänen 100 kohdan presidenttiohjelmastaan pyrkii liittämään kasvu- ja työllisyystavoitteet Euroopan keskuspankin perussääntöön. Voynet menee pidemmälle ja ehdottaa EKPn itsenäisyyden peruuttamista.

Nämä ja monet muut toimenpiteet ehdollistavat hyvän osan ehdokkaiden ajamasta talous- ja sosiaalipolitiikasta ja olisivat käyneet mahdottomiksi toteuttaa, jos perustuslaillinen sopimus olisi hyväksytty. Yksikään ehdokkaista ei täsmennä mitä tapahtuisi, jos 26 muuta jäsenmaata eivät hyväksyisi heidän esityksiään (mikä on hyvin todennäköistä).

Mainituilla ehdokkailla, kuten suurimmalla osalla muistakin ehdokkaista, ei ole paljoa sanottavaa tästä tärkeimmästä kysymyksestä, tai yleensäkään ulkopolitiikastaan jos heidät valittaisiin. Useimmat heistä pysyttelevät yleistysten tasolla höystäen puheensa globaalipoliittisen näkemyksen murusilla.

Ei ole sattumaa, että kaikkein rakentavimmat ja monimuotoisimmat esitykset tulevat ehdokkailta, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia tulla valituiksi presidentinpalatisiin: trotskilainen LCR-puolueen Olivier Besancenot, riippumaton globalisaatiokriittinen José Bové ja kommunistisen PCF-puolueen Marie-George Buffet. He ovat esimerkiksi ainoita ehdokkaita, jotka esittävät, että Ranskan tulisi joko erota Natosta tai että Nato pitäisi purkaa kokonaan. Royal puolestaan rajoittuu vastustamaan jatkuvaa kiusausta laajentaa Naton toimintakenttää ja toimialaa.

Pääpuolueiden ehdokaat rajoittuvat periaatteellisiin kannanottoihin, mutta he eivät kuitenkaan pysty välttymään joiltain yksityiskohtaisimmilta lausunnoilta kolmesta ajakohtaisesta kysymyksestä: suhteista Yhdysvaltoihin, Lähi-Idän konflikteihin ja Ranskan läsnäoloon Afrikassa.

Transatlantinen suhde on erityisen arka aihe, varsinkin Irakin mullistuksen ja demokraattien marraskuisen vaalivoiton jälkeen Yhdysvalloissa. Ehdokkaiden ohjelmia ja lausuntoja lukiessa vaikuttaa siltä, että mistä tahansa viitaus atlanttiseen suhteeseen, tai ainakin avoin puhe siitä, on muodostunut tabuksi läpi koko tämähetkisen poliittisen kirjon.

Laitavasemmisto ei nosta kysymystä esiin, kuten ei myöskään Philippe de Villiers (oikeistolainen MPF-puolue) eikä Jean-Marie le Pen (äärioikeistolainen Front National). Vihreät ja Voynet eivät puhu siitä mitään ohjelmassaan, mutta heitä ei voine epäillä erityisestä myötätunnosta George Bushin Amerikkaa kohtaan, joka on todellinen ekologisen politiikan vastakohta. Sitä vastoin Bayroun, Royalin ja myös Sarkozyn kannat ovat odotettuja.

Bayrou ja PS tuomitsivat aikanaan Irakin valtauksen. Vaalikampanja on antanut tilaisuuden uudistaa tämä kritiikki. Bayrou vahvistaa, että hän hyväksyi Chiracin kannan, jota Dominique de Villepen puolusti: Ranska ei ele toiminut "röyhkeästi vaan on uskollinen itselleen". Royal on samoin arvioinut myönteisesti Jacques Chiracin politiikkaa.

Tässä kysymyksessä hän on vastakkaisella kannalla kuin yksi kilpailijansa sosialistien ehdokkaaksi, Dominique Strauss-Kahn, joka on tuominnut Ranskan ulkopoliittisen tyylin, vaikka on epävarmaa mitä hän todella ajattelee asiasta. Entinen valtiovarainministeri julistaa tyynesti Le Meilleur de Mondes -julkaisussa (joka on Yhdysvaltoihin myönteisesti suhtautuvien ja Irakin sotaa puolustavien "intellektuellien", kuten Andre Glucksmannin, innoittama): "tässä kysymyksessä linjani voi tiivistä näin: en ole Chiracin enkä Blairin kannalla. En kannata Jacques Chiracin steriiliä ylimielisyyttä enkä Tony Blairin tottelevaisuutta".

"Ylimielisyys" on Ranskan Irak-linjan kriitikoiden avainsana molemmin puolin Atlanttia. Myös UMPn ehdokas Sarkozy julistaa Le Meilleur de Mondes -julkaisussa, ettei siedä ylimielistä Ranskaa. Kun hän vieraili 12. syyskuuta 2006 Washingtonissa, hän myönsi nöyryyden hetkenään (jolla hän pyrki innostamaan Ranskan ulkopolitiikkaa), ettei Ranska ollut täysin syytön keskinäisiin huonoihin suhteisiin. Hänet palkittiin valokuvalla, jossa hän pääsi seisomaan Bushin vierelle.

Sarkozy pian ymmärsi tehneensä hirvittävän virheen olemalla avoimesti Bushin puolella ja näyttäen kannattavan hänen politiikkaansa. Samanlainen virhe oli jo myötävaikuttanut Espanajan pääministerin José Maria Aznarin tappioon maaliskuun 2004 vaaleissa, ja on pian syynä Blairin lähtöön Britannian pääministerin residenssistä.

Sarkozy tunnetaan nyt "amerikkalaisena" - risti, jota hän kantaa yrittäessään korjata imagoaan. Hän sanoi puheessaan 28. helmikuutta, että hän halusi "vapaan Ranskan" ja "vapaan Euroopan", ja pyysi "amerikkalaisia ystäviä" jättämään meidät rauhaan, koska "ystävyys ei ole alistumista". Milloin hän siis sanoi mitä hän todella ajattelee: syyskuussa 2006 vai helmikuussa 2007?

Mitä tulee Palestiinan kysymykseen, kolme johtavaa ehdokasta eivät ole hylänneet virallista linjaa, mutta eivät ole sitä ryhtyneet kannattamaankaan. Bayrou ei ole sanonut mitään. Sarkozy on antanut hämäriä vihjeitä linjastaan: kaikkiin Israelin vaatimuksiin ei tule suostua (joka on marginaalinen muutos hänen maineelleen varauksettomana Israelin tukijana, joksi hän on myös ymmärretty Israelin puolelta). Hän myös huomauttaa, että ensimmäinen matka jonka hän teki UMPn johtajana oli nimenomaan Israeliin tavatakseen Ariel Sharonin.

Royalin Israelin ja Palestiinan vierailun ristiriitaiset lausunnot ovat herättänyt arvostelua, sillä hän näytti kannattavan suojamuurin rakentamista vaikka sai Palestiinan presidentiltä Muhamed Abbakselta myönteistä palautetta.

Royalin presidenttiohjelman kohta numero 92, "käynnistetään yhdessä eurooppalaisten kumppanien kanssa aloite kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden konferenssista", on sopivan epämääräinen ettei herätä vastustusta ja riippuu kokonaan muiden asianosaisten hyvästä tahdosta. Siinä ei mainita millään tavalla millaiselle legaaliselle perustalle konferenssi perustuisi. (Vain Bové ja Buffet sanovat, että konferenssi pitäisi pitää YKn puitteissa sekä pyrkiä muodostamaan Palestiinan itsenäinen valtio Israelin rinnalla, vuoden 1967 rajalinjauksin Itä-Jerusalem pääkaupunkinaan, tunnustaen pakolaisten takaisinmuutto-oikeus uudelleenneuvotelluin ehdoin. Tämä kanta tosin toistaa YKn päätöslauselmien ehdot.)

Tässä kysymyksessä Royalin on otettava huomioon vahva israelmyönteinen tendenssi hänen oman puoleensa johdossa - oli hänen oma kantansa mikä tahansa, jos sitä nyt onkaan. Tätä kuvataan verhotusti viittamalla kriittisesti "Ranskan arabimieliseen politiikkaan" - millä tarkoitetaan riittämättömästi israelmyönteistä politiikkaa. Ei ole yllättävää, että Srauss-Kahn hyökkää sellaista politiikkaa vastaan.

Iranin suhteen mielipiteet (jos niitä on) ovat vain näennäisesti jakautuneet. Baroyn arvion mukaan ydinaseiden salliminen Iranille merkitsisi uutta "Müncheniä"; hän kannattaa tiukkaa linjaa, mutta ei ole selvää miten kauas hän olisi valmis tällä linjalla menemään. Sakozyn mukaan sotilaallinen väliintulo olisi hyödytön ottaen huomioon taloudellisten pakotteiden vaikutukset Iranin hallitukseen, mutta hän ei suostu pitämään sitä vaaralliseksikaan.

Royal taas ei ole perunut noloa lausuntoaan, jossa hänen mukaansa Iranilla ei pitäisi olla edes oikeutta ydinvoimaan rauhanomaisiin tarkoituksiin, mikä taas on vastoin kansainvälistä lakia. Eli kaikessa lyhykäisyydessään: kukaan ei tiedä, mitä mainittujen ehdokkaiden johtama hallitus tekisi, jos Israel ja/tai Yhdysvallat päättäisi ryhtyä sotilaalliseen väliintuloon.

Kaikki presidenttiehdokkaat riippumatta poliittisesta väristä ovat ainakin yhdestä asiasta yksimielisiä: "Francoafriquesta", Ranskan presidenttien henkilökohtaisesta erityissuhteesta Afrikan johtajiin on tehtävä loppu ja purettava 60-luvulta juontuvan verkoston vaikutus, jota presidentit Jacques Foccart, Charles Pasqua ja Jean-Christophe Mitterrand ovat perätysten johtaneet. Tämä tosin olisi vain yksi alueellinen sovellutus Jacques Chiracin kolmesta diplomaattisesta periaatteesta, jotka Hubert Védrine on identifioitunut: ihmisoikeuideologia, eurooppalaisuus, ja transatlanttisuus.

Mutta perustuslakikansanäänestyksen tulos ja Irakin fiasko ovat mitätöineet kaksi viimeistä pyrkimystä, ainakin toistaiseksi. Siten ihmisoikeuksia korostava linja tulee vallitsemaan Ranskassa, riippumatta siitä kuka valitaan presidentiksi 6. toukokuuta, ja tulee määrittelemään Ranskan suhteita Kiinaan, Venäjään, arabimaailmaan ja Afrikkaan. Tästä on saatu ennakkomakua Darfur-julkilausumassa, jonka useimmat ehdokkaat ovat allekirjoittaneet.

Näkemyksellisyyden puuttuessa siitä minkälaisia tulevat olemaan maailmanlaajuiset valtatasapainon muutokset ja minkälaisen mahdollisuuden se jättää "elintärkeiden kansallisten etujen" (nykyään poliittisesti epäkorrekti termi) puolustamiseksi, ihmisoikeuksien ajaminen on kuitenkin ansiokas yksinkertaisena - tosin maailmaa yksinkertaistavana - viitekehyksenä Ranskan ulkosuhteille.